Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Aikaansaavuudesta

kirjoittaja

Muistokirjoitukset tapaavat kertoa siitä, missä ihminen on ollut hyvä. Yksi on onnistunut taiteessaan, toinen tieteessään ja kolmas työssään muuten vain. Jotkut ovat täyttäneet paikkansa puolisona ja elämänkumppanina ylivertaisella tavalla. Vanhempana ja isovanhempana ovat onnistuneet jotakuinkin kaikki, jotka vain jälkikasvua ovat tulleet hankkineeksi, ainakin jos muistokirjoittajia on uskominen.

Useimmiten muistokirjoitusten kuvailut kertovat siitä, millaisissa rooleissa edesmennyt on elämänsä aikana onnistunut niittämään laakereita. Harvemmin voi lukea jonkun ollen ihan yksinkertaisesti vain hyvä ihminen, vaikka sellaisia kai meidän kaikkien olisi hyvä pyrkiä olemaan.

Eron tekeminen sen mukaan, onko ihminen ollut hyvä ihmisenä vai jossain tietyssä tehtävässä tai roolissa, oli tuttu asia jo Aristoteleelle. Hänen mukaansa ammattiin kuuluvat hyveet olivat oma juttunsa ja kaikille ihmisille yhteiset luonteenhyveet omansa. Hyvällä lyyransoittajalla, rakentajalla ja suutarilla oli kullakin hyveensä, jotka tekivät heistä hyviä siinä, mikä oli itse kunkin hommana. Sen sijaan oikeudenmukaisuus, ystävällisyys, anteliaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus, jotka tekivät ihmisistä ihmisinä hyviä, kuuluivat samalla tavoin kaikille ammatista riippumatta.

Ammattiin ja tehtävään sidottujen hyveiden ja yleisinhimillisten luonteenhyveiden väliin voidaan ajatella omana ryhmänään sijoittuvan joukko yleisiä työn maailmassa tarvittavia hyveitä. Ne eivät ole varsinaisia luonteenhyveitä siksi, että niiden perusteella ihmistä ei vielä voida sanoa ihmisenä hyväksi. Mutta ne eivät ole myöskään erityisiä ammatillisia hyveitä, sillä niille on käyttöä yhtä lailla ammatissa kuin ammatissa. Aikaansaavuus kuuluu tähän hyveiden ryhmään. Työssä kuin työssä on tarkoitus saada jotakin aikaiseksi, ja aikaansaava ihminen täyttää tässä mielessä yhden hyvän työihmisen keskeisistä kriteereistä.

Eri ihmisillä on erilaiset työt, ja siksi myös aikaansaavuudelle asetetut vaatimukset ovat eri ammateissa kovin erilaisia. Ojankaivaja tai puuseppä voi jokaisen työpäivän päättyessä omin silmin nähdä aikaansaavuutensa hedelmät. Filosofi tai matemaatikko saattaa miettiä vuosikymmenet jotakin kiperää ongelmaa saamatta koskaan aikaan edes yhtä mahdollista ratkaisuehdotusta. Tästä huolimatta olisi kaikkea muuta kuin reilua syyttää parhaansa tehnyttä ajattelijaa saamattomaksi. Sikäli kuin hän on dokumentoinut ajatustyötään asianmukaisesti, hän on luultavasti kuitenkin voinut kertoa tiedeyhteisölle, miltä suunnalta ongelmanratkaisua ei ainakaan kannata etsiä.

Asioiden aikaansaaminen ei likikään aina myöskään ole kiinni työntekijän aikaansaavuuden hyveestä tai sen puutteesta. Olosuhteet saattavat olla sen verran haastavat, ettei toivottuun lopputulokseen yksinkertaisesti vain voida päästä. Pätevimmälläkään lääkärillä ei ole keinoja puhaltaa lisää voimaa vanhuudenheikoksi käyneeseen sydämeen, eikä paraskaan jalkapallomaalivahti voi torjua jokaista uralleen osunutta rangaistuspotkua.

Aikaansaavuuden hyveen kannalta olennaisinta olisi pyrkiä pitämään huoli siitä, ettei omassa työssään tulisi saaneeksi aikaan asioita, joita ei ikinä pitäisi tapahtua. Jottei joku onneton muistokirjoittajaparka joskus tulevaisuudessa joutuisi liian haastavan tehtävän eteen yrittäessään silotella entisen ministerin tai metsäkoneurakoitsijan uraa edes jotenkin salonkikelpoiseksi.

Leikkivyydestä

kirjoittaja

”Jokainen sukupolvi kirjoittaa sivistyksensä historian lastensa kirjoihin. Meidän aikamme on tieteellisen tutkimuksen aikakausi. Nykypäivien lapsilla ei ole aikaa unelmiin, ja he liikkuvat aivan toisessa ajatusmaailmassa kuin me aikoinamme. – – Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa. – – Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi.”

Pariisiin asettunut nuori ruotsalainen lääkäri Axel Munthe oli huolissaan ranskalaislapsista. Uudenlaiset tieteelliset lelut kiinnostivat kyllä lapsia ja vähensivät olennaisesti heidän aiheuttamaansa hälinää ja meteliä. La tranquillité des parents et l’instruction des enfants – vanhempien rauha ja lasten opetus – oli näiden lelujen tunnus. Mutta mitä leikin valjastaminen opetuksen käyttöön teki lasten kehitykselle? Millaisen jäljen lapsiin jätti se, että he eivät saaneet enää olla lapsia: telmiä ja mekastaa, leikkiä ilman tulosvastuuta ja paineita jatkuvasta kehittymisestä?

Munthe oli syystäkin huolissaan. Maailma oli muuttumassa, ja kehitys kehittyi kiihtyvään tahtiin. Elettiin 1880-luvun alkua. Ei kuluisi kuin muutama vuosi siihen, kun Karl F. Benz rakentaisi ensimmäisen polttomoottorilla kulkevan auton, ja vain parikymmentä vuotta myöhemmin Wrightin veljesten ”Flyer” lentäisi ensilentonsa Atlantin toisella puolen.

* * *

Leikkivyys täyttää sujuvasti hyveen tunnusmerkit: Se on ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikein toteutuessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen kuin ympäröivälle yhteisölle. Mutta mitä leikkivyys hyveenä oikein tarkoittaa, on vähän vaikea hahmottaa.

Leikkivyyden voisi ajatella olevan läheistä sukua luovuuden, rentouden ja huumorintajuisuuden kaltaisille hyveille. Leikkiin yhdistyy usein sellaisia asioita kuin mielikuvitus, omaehtoisuus ja mielihyvä. Leikissä itse toiminta on päämäärää tärkeämpää, ja jos leikissä on sääntöjä, ne ovat leikkijöiden itse kehittelemiä ja heidän muokattavissaan.

Leikkivyys on ennen kaikkea asenne- ja suhtautumiskysymys. Pelaaminen voi olla leikkiä, mutta vain, jos pelaajat eivät ota peliä liian tosissaan. Jos pelin voittaja innostuu voitostaan liikaa ja häviäjä suuttuu, leikkivyyden hyve loistaa poissaolollaan. Mitä Axel Munthe mahtaisi ajatella älykännyköistä ja digipelaamisesta, jää arvailujen varaan. Mutta luultavasti hän ei olisi ollut niistä erityisen innoissaan.

Leikki on lasten työtä. Kääntäen työn voisi parhaimmillaan ajatella olevan aikuisten leikkiä. Silloin työtä ei tehdä vain rahan takia vaan ennen kaikkea siksi, että työ sytyttää ja vie mennessään. Työtä saa tehdä sillä tavoin kuin itse parhaaksi näkee ja niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Säännöt ovat työntekijöiden palveluksessa eivätkä työntekijät sääntöjä varten. Jos jokin sääntö tuntuu turhalta ja rajoittaa liikaa, sen voi muuttaa tai poistaa.

Ehkä leikkivyydelle pitäisi olla enemmän sijaa aikuistenkin maailmassa. Lomaltakin olisi silloin hauskempi palata takaisin sorvin ääreen.

Avarakatseisuudesta

kirjoittaja

Kesä. Ja loma. Valoa ja lämpöä. Merenrantaa, pellonlaitaa, vaaran lakea. Avaruutta ympärillä, tilaa ajatella ja hengittää. Stressi hellittää, kiire helpottaa, pää tyhjenee kaikesta turhasta roinasta. Jos joskus, niin kesällä voi seurata maailman menoa kaikessa rauhassa ilman turhia paineita. Avaralla katseella.

Avarakatseisuus hyveenä kuuluu samaan ryhmään suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden kanssa. Niiden kaikkien viitekehyksenä ovat ympäröivä maailma ja sen ilmiöt ja kohteena toiset ihmiset ja heidän ajatuksensa, sanansa ja tekonsa. Mutta jokaisella niistä on kohteeseensa omanlaisensa tulokulma.

Suvaitsevaisuuden tähtäimessä on erilaisuus. Suvaitsevainen ihminen vertaa toisen ihmisen ajatuksia, sanoja ja tekoja omiinsa ja vetää rajaa sen suhteen, miten suureksi erilaisuus saa kasvaa ollakseen vielä hyväksyttävän rajoissa. Mitä suvaitsevaisempi ihminen, sitä paremmin hän tulee toimeen inhimillisten olentojen erilaisuuden kanssa.

Avarakatseisen ihmisen tähtäimessä ei ole niinkään toisten erilaisuus omaan itseen verrattuna kuin maailman ja sen asukkaiden ihmeellinen moninaisuus. ”Tuo ajattelee kovin erilailla kuin minä, mutta ei se haittaa”, sanoo suvaitsevainen. ”Että tuollaisiakin on olemassa!”, hihkuu avarakatseinen.

Hyväksyvyyden kohteena taas eivät ole niinkään se, mitä ihmisten päässä liikkuu tai mitä he puuhaavat, kuin ihmiset itse. Hyväksyvä ihminen viestii toiselle kaikin tavoin, että tämä on ok, tarpeeksi hyvä juuri sellaisena kuin on – silloinkin, kun hänen sanansa tai tekonsa olisivat ehdottoman tuomittavia.

Kaikki kolme hyvettä noudattavat klassista aristoteelista keskivälisyyden kaavaa, jossa hyveellinen tapa toimia löytyy kahden ääripään välistä. Suvaitsevaisuuden ja hyväksyvyyden tapauksessa niukkuus – suvaitsemattomuus ja hyväksymättömyys – on itsestään selvästi pahe, mutta niin on myös liiallisuus. Överiksi menee silloin, kun suvaitsemme väkivaltaa tai kiusaamista tai kun hyväksymme hyökkäyssodan, oli hyökkääjä ja hänen syynsä kuka ja mikä tahansa.

Avarakatseisuuden tapauksessa keskivälisyys ei ole yhtä selvä asia, mutta todellinen kuitenkin. Kapeakatseisuus on helppo ymmärtää paheeksi. Kapeakatseinen on sellainen, jolle mikään vieras ei ole inhimillistä. Mutta paheen puolelle lipsahtaa myös se, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Jos emme kavahda ihmisen pimeimpiä puolia edes silloin, kun pahuus viedään äärimmilleen, olemme avarakatseisuudessamme menneet liiallisuuksiin.

Avarakatseisuudella on joitakin luontaisia vihollisia. Kiire ja stressi, jotka iskevät taas kesälomien jälkeen, kuuluvat näihin. Kun elämä käy hektiseksi ja paineet päässä kasvavat, pitää fokusoida ja priorisoida, keskittyä olennaiseen. Silloin elämän avarakatseiseen ihmettelemiseen ei riitä tilaa.

Suurin ja vaarallisin avarakatseisuuden vihollisista on kuitenkin pelko. Siltä, joka pelkää kaikkea vierasta ja outoa, ei voi odottaa leppoisan avarakatseista asennetta ympäröivää todellisuutta kohtaan. Hänellä ei aivan yksinkertaisesti ole siihen varaa.

Toivoa sopii, että paraikaa käynnissä olevissa EU-vaaleissa valintojamme ohjaa ennemmin kesäiseen valoon ja lämpöön hyvin sopiva avarakatseisuus kuin pelko ja huoli siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sillä avarakatseisuus on hyve.

Ennakkoluulottomuudesta

kirjoittaja

Kaikki vieras ja outo on omiaan synnyttämään huolta ja epäluuloa, ja tämä näkyy tavassa, jolla vieraisiin ja outoihin ihmisiin ja asioihin on aikojen alusta saakka tavattu suhtautua. Kun luolan suulle ilmestyi outoja tyyppejä huhuilemaan, oli syytä olla hiljaa ja varautua pahimpaan. Kun muukalainen ratsasti kylään ja ryhtyi kyselemään kummallisia, oli paras olla tietämättä mistään mitään. Kun ovelan näköinen liikemies tarjoutui maksamaan hyvän hinnan koskiosuuksista, oli viisainta olla lupaamatta liikoja ja vastata mahdollisimman ympäripyöreästi ja epäselvästi.

Ennakkoluulot ja varovaisuus kuuluvat niihin asioihin, joiden ansiosta ihmissuku on selvinnyt elossa vuosituhannesta toiseen aina näihin asti. Vierasta kieltä puhuvat muukalaiset, taivaanrantaan ilmestyneet purjeet tai kaukomailta tuodut eksoottiset hedelmät saattoivat kaikki merkitä uusia ja ihmeellisiä kokemuksia, mutta myös tuhoa ja kuolemaa. Siksi niiden suhteen kannatti aina olla epäilevällä kannalla. Viisas pelkäsi aina ensin pahinta, kuulosteli, katseli, haisteli ja maisteli ja vasta sen jälkeen ryhtyi tekemään lähempää tuttavuutta. Liika luottamus ja seikkailunhalu saattoi kostautua ikävällä tavalla.

Mutta ajat muuttuvat ja maailma niiden mukana. Moderni yhteiskunta on pyrkinyt kaikin tavoin tekemään kansalaisten elämän mahdollisimman turvalliseksi. Suojelupoliisi ja maahanmuuttoviranomaiset ovat huolehtineet siitä, että vieraskieliset vastaantulijat eivät merkitse yhtään suurempaa vaaraa kuin savoa tai länsimurteita puhuvat alkuasukkaat. Suomenlahtea seilaavia aluksia valvotaan kaiken aikaa, ja tarvittaessa rajavartiolaitoksen helikopteri käy paikan päällä tarkistamassa, että mitään hämärää ei ole meneillään. Ja elintarvikevirasto pitää huolen siitä, että kaikki ruokakaupassa myytävä on varmasti syötäväksi kelpaavaa.

Maailman muuttuminen aina vain turvallisemmaksi on tehnyt ennakkoluuloisuudesta aina vain tarpeettomampaa. Ja hyvä niin, sillä ennakkoluuloisuudella, niin tärkeä merkitys kuin sillä on menneinä aikoina alkeellisemmissa oloissa ollutkin, on kuitenkin ollut myös kääntöpuolensa.

Yksilön paras turva on toimiva ja vahva, keskinäisen luottamuksen varaan rakentuva yhteisö. Kun ympärillä on suuri joukko ihmisiä, jotka jakavat samat arvot ja hyveet, uudet ja oudot asiat eivät pääse aiheuttamaan suurta vaaraa. Yhteisön suojassa voi rauhassa tyydyttää uteliaisuuttaan ja avartaa maailmankuvaansa ilman, että tulee ottaneeksi liian suuria riskejä henkensä ja terveytensä kustannuksella.

Jos yhteisö puuttuu tai on heikko, ennakkoluuloisuus ja varovaisuus antavat kyllä suojaa, mutta samalla ne ehkäisevät tehokkaasti yhteisön syntymistä, vahvistumista ja kehittymistä suojan tarjoajaksi. Jos oman turvansa perustaa epäilylle, saakin sitten epäillä kaikkea ja kaikkia, sillä koskaan ei voi tietää, miltä suunnalta vaara milloinkin uhkaa. Ja jatkuva epäily jos mikä syö yhteisöllisyyttä ja ihmisten välistä luottamusta.

Viime kädessä mihinkään ei voi tietenkään täysin luottaa. Mutta jos ihmisen elämää aikoo elää, pieni määrä epävarmuutta on pakko sietää, ja samalla pyrkiä tekemään kaikkensa, jotta hyvän määrä maailmassa olisi mahdollisimman suuri.

Siksi ennakkoluulottomuus on hyve. Ennakkoluuloisuus ei ole.