hyve

Innovatiivisuudesta

kirjoittaja

Tuoreen selvityksen mukaan Helsingin pörssiin listautuneiden yritysten verkkosivuillaan ilmoittamista arvoista 52 % on todellisuudessa hyveitä ja 39 % lähinnä talouteen, kilpailukykyyn ja menestykseen liittyviä välineitä. Loput 9 % ovatkin sitten ihan oikeasti arvoja.

Ihmisten maailmassa on kahdenlaisia asioita, arvoja ja välineitä. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Välineet ovat asioita, joiden avulla saadaan aikaiseksi jotakin, mitä halutaan saada aikaan. Hyveet ovat välineiden alalaji. Ne tekevät kantajastaan hyvän joko ylipäätään ihmisenä tai jossakin tietyssä tehtävässä tai roolissa. Muista välineistä hyveet erottuvat sen perusteella, että niiden on määritelmän mukaan tuotettava hyvää sekä ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle että koko toimintaympäristölle.

Pörssiyritysten arvoja koskevan selvityksen tulos ei anna kovin mairittelevaa kuvaa yritysten arvokeskusteluista. Samanlaisella osumaprosentilla ei tikanheitossa päästäisi jatkoon edes piirinmestaruuskisoihin tähtäävissä seuran sisäisissä alkukarsinnoissa. Arvojen merkityksestä yritystoiminnan pyörittämisessä taas kertoo paljon se, ettei arvopuheiden tolkuttomuus ole juuri yritysten menoa haitannut. Arvot näyttävätkin olevan yritykselle kuin yritykselle vain turhanaikainen koriste, jotka pitää olla vain sen vuoksi, että muillakin sellaiset on.

Innovatiivisuuden on arvokseen nimennyt neljä pörssiyritystä, ja mikäpä siinä, vaikka eihän innovatiivisuus tietenkään mikään arvo ole. Innovaatiot ovat välineitä, ja innovatiivisuus on se väline, jonka avulla innovaatioiksi kutsuttuja välineitä tuotetaan. Mutta pitääkö innovatiivisuus luokitella välineenä hyveeksi vai lokeroon ”muut välineet”?

Jos innovatiivisuus on hyve, se ei ainakaan kuulu varsinaisten hyveiden joukkoon, niiden, joita filosofit nimittäisivät ”hyveiksi ilman lisämääreitä”. Näiden hyveiden tehtävänä on tehdä ihmisistä ihmisinä hyviä, eikä innovatiivisuus toimi näin. Tuskin kenellekään tulisi mieleen sanoa, että ”siinä vasta oli hyvä ihminen, aina keksimässä ja kehittelemässä kaikenlaista”. Jos innovatiivisuus on hyve, se kuuluu enneminkin niihin hyveisiin, jotka tekevät ihmisistä hyviä jossakin tietyssä työhön liittyvässä tehtävässä tai roolissa.

Työn hyveenäkin innovatiivisuuden mahdollinen hyveellisyys on kiinni siitä, millaisia ovat sen tuottamat innovaatiot. Kuten sanottu, ollakseen hyve ominaisuuden on tuotettava hyvää ja pelkkää hyvää kaikille mahdollisille tahoille, jotka pääsevät kyseisen ominaisuuden ja sen vaikutusten kanssa tekemisiin. Ja tämä on aika kova vaatimus.

Innovatiivisuudesta on toki aina iloa ja hyötyä jollekulle, mutta millaisia ovat ne innovaatiot, joista seuraa pelkkää hyvää aivan kaikille? Tupakka, huumeet ja alkoholi ovat pois laskuista, samoin aseet, vaikka niitä käytettäisiin pelkästään puolustautumiseen. Internet, sosiaalinen media ja älylaitteet ovat saaneet aikaan paljon hyvää mutta myös paljon pahaa, joten niiden syntyyn johtanut innovatiivisuus ei käy hyveestä. Tekoäly on keksintönä vielä kovin nuori, mutta paljon pahaa silläkin on jo ehditty saada aikaan.

Innovatiivisuus näyttäisi olevan välineenä hyvinkin yleinen mutta hyveenä valitettavan harvinainen. Mutta ollaan optimisteja, lyödään siihen kuitenkin hyveen leima ja eletään toivossa, että tulevaisuuden työelämä tuottaa paljon oikeasti hyveellisiä innovaatioita. Niitä nimittäin tarvitaan.

Kuuliaisuudesta

kirjoittaja

Hyveet ovat osa kulttuuria, ja kulttuuri on jatkuvassa muutoksessa. Niinpä myös hyveet muuttuvat kaiken aikaa. Ne tulevat ja menevät, syntyvät, vakiintuvat, vanhenevat ja kuolevat pois.

Hyve ei tietenkään synny noin vain tyhjästä, eikä hyveen kuolema tarkoita kyseisen hyveen täydellistä katoamista inhimillisestä kulttuurista. Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen. Kun hyve kuolee, se menettää statuksensa hyveenä, mutta jatkaa edelleen olemassaoloaan inhimillisenä ominaisuutena. Jos ymmärtää mennyttä maailmaa ja sen kulttuuria, saattaa tunnistaa jonkin ominaisuuden entiseksi hyveeksi, joka vanhoina aikoina tuotti haltijalleen kiitosta ja hyvää mainetta, muttei syystä tai toisesta enää sitä tee.

Hyveissä tapahtuvat muutokset ovat yleensä varsin hitaita. Lähes kaikkien niiden hyveiden, joihin tämän päivän lapset kasvatetaan, voi hyvinkin olettaa olevan hyveitä vielä sadan vuoden kuluttua, kun viimeisetkin nykylapsista ovat poistumassa kuvasta. Ja hyvä niin, sillä hyveissä kasvaminen vaatii runsaasti sekä aikaa että vaivaa. Olisi ikävää ja harmillista keski-iän koittaessa huomata suurimman osan kovalla työllä hankituista hyveistä lakanneen olemasta hyveitä ja muuttuneen joksikin aivan muuksi.

Yksi manan maille menneistä, ennen hyvinkin tärkeistä hyveistä on kuuliaisuus, jonka taakse jääneisiin loiston päiviin suomalaisen kansakoulukasvatuksen historiaa väitöskirjassaan tutkinut Leevi Launonen avaa kiinnostavan näkymän.

Kansakoululaitos alkoi Suomessa toimia 1860-luvulla. Suomalaisen kansakoulun isälle Uno Cygnaeukselle kuuliaisuus ei ollut ainoastaan yksi hyve muiden joukossa vaan kaikkien hyveiden äiti. Sen varaan rakentuivat kaikki muut lapsen kehityksen kannalta tärkeät hyveet. ”Kuuliaisuus vahvistaa tahtoa, luo lujan luonteen, synnyttää miehekästä mielialaa, toimintavoimaa, ja lupaa siten elämälle runsasta siunausta.”

Vanhassa kansakoulussa lapsia kasvatettiin kuuliaisuuteen vanhan kunnon joka-vitsaa-säästää-se-lastaan-vihaa-periaatteen hengessä. Jos ei kuuliaisuus juurtunut lapseen hyvällä, se juurrutettiin pahalla. Lapsi piti oman etunsa vuoksi alistaa ja hänen oma itsekäs tahtonsa määrätietoisesti murtaa. Ellei opettajan sanaa uskottu, otettiin kovempina keinoina käyttöön oppilaan eristäminen muista, jälki-istunto, häpeärangaistukset ja – mikäli mikään muu ei auttanut – ruumiillinen kuritus.

1900-luvulle tultaessa kasvattajien asenteet ja otteet vähitellen pehmenivät. Pakotetun kuuliaisuuden sijaan alettiin puhua vapaaehtoisesta kuuliaisuudesta, joka perustui kasvattajaa kohtaan tunnettuun rakkauteen ja kunnioitukseen. Kokonaan kuuliaisuus katosi koulukasvatuksen tavoitteista kuitenkin vasta sotien jälkeen.

Nykymaailmassa kuuliaisuus ei enää käy hyveestä, pikemminkin päinvastoin. Se tuo mieleen lähinnä systeemiä sokeasti tottelevat keskitysleirin vartijat tai johtajaansa joukkoitsemurhaan seuraavat lahkolaiset. Maailma kuitenkin muuttuu myös tästä eteenpäin, ja on mahdotonta sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siksi olisi virhe ajatella, etteikö kuuliaisuus voisi jossakin tilanteessa tehdä paluun hyveiden kirjoihin.

Toivoa kuitenkin sopii, että näin ei koskaan käy.

Kylmähermoisuudesta

kirjoittaja

Miten reagoit, kun kaikki näyttää menevän päin helvettiä? Lamaudutko täysin ja jäät odottamaan kohtalon vääjäämätöntä toteutumista? Pistätkö ranttaliksi periaatteella ihan sama, meneekö syteen vai saveen, kunhan ei jäädä tuleen makaamaan? Vai tarkkailetko ulkoisten tapahtumien lisäksi omia sisäisiä tuntemuksiasi ja teet ratkaisuja tarkkaan harkiten kirkkaan järjen varassa?

Toimintaelokuvat antavat hyviä esimerkkejä erilaisista tavoista toimia tiukassa tilanteessa. Samalla päähenkilöiden toiminta tiukassa tilanteessa usein ratkaisee, mihin alalajiin elokuva luontevimmin asettuu. Lamautuminen ja alistuminen ovat omiaan tekemään elokuvasta tragedian. Ranttaliksi paneminen taas heittää elokuvan helposti komedian puolelle. Ja ulkoiset tekijät ja omat tunteensa hallitseva sankari tekee elokuvasta oppitunnin kylmähermoisuuden hyveestä.

Kylmähermoisuutta tarvitaan silloin, kun tilanne käy uhkaavaksi – usein pyytämättä ja yleensä yllättäen. Kaksikaistaisella tiellä mäennyppylän takaa vastaan tulee kaksi autoa rinnakkain, sähköpostissa olevan liitteen avaaminen käynnistää kyberhyökkäyksen tai alkutalvinen teräsjää ei olekaan ihan niin teräksistä kuin olisi voinut kuvitella. Maailma on vaarallinen paikka, jossa mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Mikään ennakoiminen ja varautuminen ei koskaan voi poistaa elämästä kaikkia mahdollisia riskitekijöitä.

Uhan ohella toinen tärkeä elementti kylmähermoisuutta vaativissa tilanteissa niin toimintaelokuvissa kuin usein oikeassa elämässäkin on aika tai oikeastaan sen puute, joko todellinen tai kuviteltu. Ratkaisut on tehtävä nopeasti, mieluiten heti, muussa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Sillä, onko ajan puute totta vai pelkkää kuvitelmaa, ei oikeastaan ole väliä. Olennaista on se, kuinka tiukkaan tilanteeseen joutunut käytettävissään olevan ajan käyttää. Liian nopeasti toimiva on hätäilijä, liian hitaasti toimiva jahkailija. Kylmähermoinen on se, joka käyttää ratkaisun tekemiseen kaiken käytettävissä olevan ajan eikä yhtään enempää.

Toimintaelokuvissa katsojan tunteita saattaa sekoittaa käsikirjoittaja, joka jättää kertomatta sankarista ja hänen tilanteestaan jotakin olennaista. Toisin kuin katsoja arvaa, lamaantuneelta vaikuttava sankari saattaa vain kylmähermoisesti odottaa oikeaa hetkeä toimiakseen ja ranttaliksi paneva riehuja saattaakin toimia tarkasti harkitun suunnitelman mukaan. Myös oikeassa elämässä voi joskus olla vaikea vierestä katsoen tietää, onko naapurin toiminnassa kyse kylmähermoisuudesta vai jostakin muusta. Asia selviää usein vasta jälkikäteen, jos silloinkaan.

Pakkaa sekoittaa myös se, että aina kylmähermoisuuskaan ei riitä pelastamaan tilannetta. Joskus vain olosuhteet ovat sellaiset, ettei kylminkään hermojen hallinta ja viileinkään harkinta estä katastrofia tapahtumasta. Mutta aina kannattaa yrittää.

Parasta tietysti olisi, jos osaisimme rakentaa maailman, jossa kylmähermoisuudelle ei koskaan olisi käyttöä. Mutta mistäpä Yhdysvaltain perustuslakia kirjoittaneet maan isät olisivat yli kaksisataa vuotta sitten osanneet arvata puolen kansasta sekoavan jonain päivänä niin pahasti, että äänestää Donald J. Trumpia maan presidentiksi vielä kolmannenkin kerran.

Leikkivyydestä

kirjoittaja

”Jokainen sukupolvi kirjoittaa sivistyksensä historian lastensa kirjoihin. Meidän aikamme on tieteellisen tutkimuksen aikakausi. Nykypäivien lapsilla ei ole aikaa unelmiin, ja he liikkuvat aivan toisessa ajatusmaailmassa kuin me aikoinamme. – – Niin, siitä ei ole epäilystä, etteikö lasten opetuksesta olisi huolehdittu, mutta mitä tulee heidän mielikuvituksestaan, nyt kun joululahjatkin antavat oppitunteja kemiassa ja fysiikassa. – – Ehkä olen väärässä, mutta minusta väliin tuntuu, että lastenkamareissamme on nyt vähemmän naurua kuin ennen vanhaan, että lasten kasvot käyvät yhä totisemmiksi.”

Pariisiin asettunut nuori ruotsalainen lääkäri Axel Munthe oli huolissaan ranskalaislapsista. Uudenlaiset tieteelliset lelut kiinnostivat kyllä lapsia ja vähensivät olennaisesti heidän aiheuttamaansa hälinää ja meteliä. La tranquillité des parents et l’instruction des enfants – vanhempien rauha ja lasten opetus – oli näiden lelujen tunnus. Mutta mitä leikin valjastaminen opetuksen käyttöön teki lasten kehitykselle? Millaisen jäljen lapsiin jätti se, että he eivät saaneet enää olla lapsia: telmiä ja mekastaa, leikkiä ilman tulosvastuuta ja paineita jatkuvasta kehittymisestä?

Munthe oli syystäkin huolissaan. Maailma oli muuttumassa, ja kehitys kehittyi kiihtyvään tahtiin. Elettiin 1880-luvun alkua. Ei kuluisi kuin muutama vuosi siihen, kun Karl F. Benz rakentaisi ensimmäisen polttomoottorilla kulkevan auton, ja vain parikymmentä vuotta myöhemmin Wrightin veljesten ”Flyer” lentäisi ensilentonsa Atlantin toisella puolen.

* * *

Leikkivyys täyttää sujuvasti hyveen tunnusmerkit: Se on ominaisuus, joka oikeassa tilanteessa oikein toteutuessaan tuottaa hyvää niin ihmiselle itselleen kuin ympäröivälle yhteisölle. Mutta mitä leikkivyys hyveenä oikein tarkoittaa, on vähän vaikea hahmottaa.

Leikkivyyden voisi ajatella olevan läheistä sukua luovuuden, rentouden ja huumorintajuisuuden kaltaisille hyveille. Leikkiin yhdistyy usein sellaisia asioita kuin mielikuvitus, omaehtoisuus ja mielihyvä. Leikissä itse toiminta on päämäärää tärkeämpää, ja jos leikissä on sääntöjä, ne ovat leikkijöiden itse kehittelemiä ja heidän muokattavissaan.

Leikkivyys on ennen kaikkea asenne- ja suhtautumiskysymys. Pelaaminen voi olla leikkiä, mutta vain, jos pelaajat eivät ota peliä liian tosissaan. Jos pelin voittaja innostuu voitostaan liikaa ja häviäjä suuttuu, leikkivyyden hyve loistaa poissaolollaan. Mitä Axel Munthe mahtaisi ajatella älykännyköistä ja digipelaamisesta, jää arvailujen varaan. Mutta luultavasti hän ei olisi ollut niistä erityisen innoissaan.

Leikki on lasten työtä. Kääntäen työn voisi parhaimmillaan ajatella olevan aikuisten leikkiä. Silloin työtä ei tehdä vain rahan takia vaan ennen kaikkea siksi, että työ sytyttää ja vie mennessään. Työtä saa tehdä sillä tavoin kuin itse parhaaksi näkee ja niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Säännöt ovat työntekijöiden palveluksessa eivätkä työntekijät sääntöjä varten. Jos jokin sääntö tuntuu turhalta ja rajoittaa liikaa, sen voi muuttaa tai poistaa.

Ehkä leikkivyydelle pitäisi olla enemmän sijaa aikuistenkin maailmassa. Lomaltakin olisi silloin hauskempi palata takaisin sorvin ääreen.