hyve

Ketteryydestä

kirjoittaja

Arvoja on moneen lähtöön mutta ei aivan niin moneen kuin yleisesti kuvitellaan. Esimerkistä käyvät vaikkapa Helsingin pörssiin noteerattujen yritysten arvot. Yritysten verkkosivuilta löytyvistä lukuisista arvoista vain 13 % on oikeasti arvoja ja loput jotakin aivan muuta. Arvoja on siis olennaisesti vähemmän kuin kaiken maailman arvokeskustelujen ja -listausten perusteella voisi kuvitella.

Ketteryys on yksi niistä yritysten arvoikseen ilmoittamista asioista, jotka eivät ole arvoja nähneetkään. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsestään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Arvon tunnistaa muun muassa siitä, että sen ei tarvitse toteutua täyttääkseen paikkansa toimintaa ohjaavana elementtinä. Jo se, että arvon toteutumiseen tosissaan ja vilpittömästi pyritään, riittää muuttamaan maailmaa. Esimerkiksi oikeus tai luottamus tuskin koskaan edes voivat täydellisesti toteutua, mutta se, että kaikessa toiminnassa pyritään niiden vahvistamiseen, on yhteisön tai yhteiskunnan toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta ehdottoman hyvä asia.

Ketteryys ei toimi näin. Se, että me pyrimme olemaan ketteriä, ei tarkoita vielä mitään. Ketteryydellä on merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun se toteutuu yksilön tai yhteisön tavassa toimia. Sen toteaminen, että ketteryys on yrityksen arvo – että yritys pitää ketteryyttä arvokkaana asiana ja pyrkii kaikessa toiminnassaan olemaan ketterä – ei lämmitä sen enempää asiakkaita, työyhteisöä, johtoa kuin yrityksen omistajia. Tuottaakseen jollekulle jotakin hyvää ketteryyden täytyy olla tapahtumisen tasolla totta. Ei riitä, että sitä pidetään arvona. Sen täytyy olla hyve.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat tapahtumisen tasolla totta ja jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottavat hyvää kaikille niiden vaikutuspiirissä oleville. Nykyisessä kiireen ja hektisyyden leimaamassa maailmassa on helppo löytää yksilöitä, yhteisöjä ja yrityksiä, joiden toiminnassa ketteryyden voi sanoa täyttävän ensimmäisen ehdon. Sen sijaan toisen ehdon täyttäminen on ketteryyden tapauksessa, ei mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin voisi kaikesta ketteryyttä ympäröivästä hehkutuksesta päätellä.

Ketteryys on ominaisuus, josta on suurta hyötyä sademetsän latvuksissa kiipeileville apinoille ja jyrkkiä vuoren rinteitä ylös alas hyppiville vuorikauriille. Ihmisten maailmassa ketteryys on ennen kaikkea nopeiden pallopelien taitureiden ja seinäkiipeilijöiden hyve. Heidän, joiden toiminnassa äkilliset suunnan ja suunnitelmien muutokset ja niistä seuraava toiminnan poukkoilevuus ovat onnistuneen suorituksen a ja o.

Ketteryyttä tarvitaan toki tietynlaisissa tilanteissa myös yritysten ja organisaatioiden maailmassa. Joskus on osattava vastata mieluummin heti kuin nopeasti asiakkaan tarpeisiin ja toiveisiin tai tehdä saman tien ostamiseen tai myymiseen liittyviä päätöksiä. Tähän sisältyy kuitenkin isoja riskejä.

Apinan, vuorikauriin ja huippujalkapalloilijan toiminnassa ketteryys toteutuu nopeiden refleksien ansiosta ja vaistojen ohjaamana. Myös työelämässä vaistojen varaan rakentaminen saattaa joskus tuottaa oikean osuman, mutta useimmiten onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista harkintaa. Jos harkinta jätetään väliin, päätökset syntyvät kyllä ketterästi, mutta lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin toivottu. Ketteryys on siis esimerkki hyveestä, joka näyttäisi toimivan hyveen tavalla ja tuottavan hyvää kaikille osapuolille vain silloin, kun sitä osataan sopivalla tavalla rajoittaa.

Harkinta on ketteryyden vastavoima. Joidenkin mielestä – ja ketteryyspuheen yleisyydestä päätellen aika monen – turha ja haitallinen vastavoima. Mutta on hyvä muistaa, että aina silloin tällöin apinat ja vuorikauriitkin putoavat ja jalkapallotaiturit sekoavat omiin kuvioihinsa.

Itsenäisyydestä

kirjoittaja

Itsenäisyys on suuri ja kallisarvoinen asia. Kansakunnalle se merkitsee kaikkea: oikeutta olla olemassa ja vapautta päättää omasta kohtalostaan. Vaikka itsenäisen kansakunnan arki onkin loputonta vääntämistä budjetista, lainsäädännöstä ja siitä, kuka missäkin asiassa saa määrätä kaapin paikan, itsenäisyys itsessään on aina juhlimisen arvoinen.

Itsenäisyys ei kuulu ainoastaan kansakunnille vaan myös yksilöille, niin ihmisille kuin monille eläimillekin. Lapsen kehityksessä itsenäistyminen alkaa jo aivan pienenä – viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi oppii sanomaan ”ei” ja ilmaisemaan oman tahtonsa. Aikuistuvien nuorten rankkana tehtävänä on vain muutamassa vuodessa repiä itsensä irti vanhemmistaan ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ei ihme, jos itsenäistyminen ottaa välillä lujille puolin ja toisin.

Sen lisäksi, että itsenäistyminen on jokaisen osa, itsenäisyys on ihmisen ominaisuus, joka yksissä elää voimakkaampana, toisissa vähemmän voimakkaana. Itsenäinen ihminen kulkee omia polkujaan ja seuraa omaa tähteään miettimättä liiaksi, mitä muut ajattelevat. Hän kykenee ajattelemaan ja toimimaan sen mukaan, minkä itse kokee todeksi ja oikeaksi, eikä tunne houkutusta mukautua yleiseen mielipiteeseen. Itsenäinen ihminen uskaltaa tarvittaessa olla eri mieltä vaikka koko maailman kanssa.

Itsenäisyys on ominaisuus, mutta onko se hyve? Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan ovat hyviä sekä ihmisen omalta, ympäröivän yhteisön että koko toimintaympäristön kannalta. Onko itsenäisen ihmisen oman tiensä kulkemisesta ja oman totuuden etsimisestä iloa ja hyötyä yhteisölle, tai sen puoleen edes yksilölle itselleen? Eikö itsenäisyys ominaisuutena ole ennemminkin rasite kaikille osapuolille? Kohtalo, jonka jotkut meistä joutuvat ottamaan kantaakseen pakon edessä, tahtoivat sitä tai eivät? Kun paljon vähemmällä pääsisi, jos voisi kulkea vain virran mukana ja mukautua ympärillä olevien ajatuksiin, tavoitteisiin ja toiveisiin.

Toki itsenäinen ihminen tekee monessa tilanteessa elämän vaikeaksi sekä itselleen että muille. Mutta ihmisen omalta kannalta itsenäisten ratkaisujen tekeminen on kuitenkin se pienemmän riesan tie. Oman äänen tukahduttaminen ja kuoron mukana laulaminen rikkoisi itsenäisen ihmisen omaa luontoa vastaan ja saattaisi johtaa henkilökohtaisella tasolla tuhoisiin seurauksiin. Siksi toisekseen, niin vaikeaksi kuin itse- ja toisinajattelijat voivat muiden elämän tehdäkin, yhteisölle heistä on kuitenkin paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Heidän ansiostaan yhteisöllä on aina olemassa vaihtoehtoja yleisille mielipiteille ja virallisille totuuksille, mikä helpottaa kurssin muuttamista siinä vaiheessa, kun suunta näyttää olevan kohti katastrofia.

Hyveen tavalla toimiakseen itsenäisyys tarvitsee rinnalleen muita hyveitä. Ellei itsenäisyyteen yhdisty esimerkiksi sellaisia hyveitä kuin rohkeus, totuudellisuus ja armollisuus, itsenäinen ihminen tekee elämästä itselleen kohtuuttoman vaikeaa. Ilman vastuullisuuden, kuuntelevuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisia hyveitä hän taas käy kohtuuttomaksi rasitteeksi yhteisölleen. Mutta näin toimivat myös kaikki muut hyveet. Yksikään niistä ei yksinään vielä riitä tuottamaan sitä hyvää, jota niiden on tarkoitus tuottaa.

Itsenäisyys on siis hyve muiden hyveiden joukossa, mutta siinä mielessä ainutlaatuinen, että minkään toisen hyveen kunniaksi ei vedetä lippuja salkoihin.

Suurisieluisuudesta

kirjoittaja

Hyve kalskahtaa monen korvissa kovin vanhanaikaiselta, ja sitähän se kieltämättä onkin, monessakin mielessä. Itse sanalla on ikää jo pitkälle toistasataa vuotta. Elias Lönnrot sen keksi tiettävästi joskus 1850-luvulla. Asiana hyve on vielä paljon vanhempi, hyveiden voi jossain mielessä sanoa olleen olemassa jo kauan ennen ihmiskunnan syntyä. Lisäksi hyveiden on pitkään ajateltu kuuluvan vain jonnekin vanhaan maailmaan ja entisiin aikoihin, jos kohta tämä väärinkäsitys on onneksi nopeaan tahtiin katoamassa.

Jos hyve kuulostaa vanhanaikaiselta, jotkin yksittäiset hyveet ne vasta vanhanaikaisilta kuulostavatkin. Suurisieluisuus kuuluu eittämättä tähän ryhmään. Ei kuitenkaan pidä luottaa liiaksi ensivaikutelmaan.

Aristoteles jakaa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 3. luvussa ihmiset neljään ryhmään sen mukaan, millaisina ihmiset itseään pitävät ja millaisia he ovat. Se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena olematta sitä, on tyhmänylpeä ja houkka. Se taas, joka pitää itseään vähempiarvoisena kuin mitä hän on, on pienisieluinen. Se, joka on vähäarvoinen ja pitää itseään sellaisena, on vaatimaton. Mutta se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena ja on sitä, on suurisieluinen.

Kuten arvata saattaa, tyhmänylpeys ja pienisieluisuus ovat paheita, joskaan eivät Aristoteleen mukaan kovin pahoja sellaisia. Tyhmänylpeän ja pienisieluisen virhe on siinä, että heidän itsetuntemuksensa pettää ja heillä on tämän vuoksi vääränlainen käsitys omasta itsestään. Ongelma on kuitenkin lähinnä heidän omansa: kumpikaan ei paheellaan aiheuta vahinkoa muille kuin itselleen.

Vaatimaton on sinänsä oikeassa itsensä suhteen, mutta Aristoteles ei tästä huolimatta halua korottaa vaatimattomuutta hyveiden joukkoon, sillä vaatimattomuudesta puuttuu hänen mukaansa suuruus. Pienet voivat olla sieviä, kuten Aristoteles sanoo, ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta vain suuret ovat komeita. Siksi ainoastaan suurisieluisuus täyttää hänen mukaansa hyveen kriteerit.

Suurisieluisen ihmisen on oltava ihmisenä suuri, sillä vain parhaat meistä voivat olla suurimpien asioiden arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että suurisieluisella on oltava hallussaan kaikki hyveet. Ellei näin ole, hänen suurisieluisuutensa paljastuu ennemmin tai myöhemmin tyhmänylpeydeksi. Kuten Aristoteles toteaa, suurisieluisuus näyttää olevan eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi eikä sitä ole ilman niitä.

Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat. Hän omistaa mieluummin kauniita ja hyödyttömiä asioita kuin hyödyllisiä ja voittoja tuottavia. Hän on hidas innostumaan ja hän välittää enemmän totuudesta kuin siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän ei muistele kärsimäänsä pahaa, loukkausten hän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Hän ei pidä tärkeänä sitä, että häntä kiitetään, eikä hän puhu pahaa ihmisistä, ei edes vihollisistaan.

Suurisieluisuus on ennen kaikkea johtajien hyve. Ei sillä, että kaikkien suurisieluisten välttämättä tarvitsisi olla johtajia, sillä toki myös muut kuin johtavassa asemassa olevat saisivat kernaasti loistaa hyveissään. Mutta kaikkien johtajien soisi enemmän kuin mielellään olevan suurisieluisia, sillä johtajan jos kenen olisi hyvä olla ihmisenä suuri. Muussa tapauksessa hän ei ole tehtävänsä arvoinen.

Koskee myös tulevaa tasavallan presidenttiä.

Johdonmukaisuudesta

kirjoittaja

Puuhastelu on hauskaa. Lomalla ja vapaa-aikana on mukavaa puuhastella kaikenlaista ajattelematta sen kummemmin, että pitäisi saada jotakin aikaan. Voi unohtaa päämäärät, tavoitteet ja tarkoitukset, aikataulut ja tulosvastuut, esimiehen, tiimin ja asiakkaiden odotukset. Ja kun yksi puuha alkaa kyllästyttää, voi alkaa puuhata jotakin muuta. Voi vaikka ensin kaivaa hiekkaan ison kuopan, ja aikansa kaivettuaan täyttää sen viereen nousseella hiekkakasalla.

Työn maailmassa kaikki onkin sitten toisin. Työlle on aina jokin tarkoitus, jonka toteuttamiseen kaiken toiminnan pitäisi joko suoraan tai vähintään välillisesti tähdätä. Siinä missä puuhasteluun kuuluu vapaa assosiointi ja hyppiminen tekemisestä toiseen, työssä pitäisi kyetä pitämään katse tiukasti tavoitteessa ja pyrkimään kaiken aikaa johdonmukaisesti sitä kohti.

Johdonmukaisuus on välttämätön hyve kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Jos kasvattaja ei ole johdonmukainen omassa kasvatustyössään, kasvatuksesta on lapsille pelkkää haittaa. He eivät opi ymmärtämään, mitä ympärillä olevat heiltä odottavat ja toivovat, miten haluamansa asiat voi saada toteutumaan ja miten elämää ylipäätään eletään. Jos yrityksen johto, esihenkilöt ja työntekijät eivät johdonmukaisesti pyri toteuttamaan yrityksen tarkoitusta, tarkoitus ei toteudu ja koko yritys ennen pitkää kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Jos poliitikot ja muut päättäjät eivät onnistu rakentamaan johdonmukaisesti toimivaa yhteiskuntaa, yhteiskunta lakkaa lopulta kokonaan toimimasta.

Johdonmukaisuus on sitä vaikeampaa, mitä pidemmästä projektista ja suuremmasta kokonaisuudesta on kyse. Kolmen appelsiinin hakeminen omasta lähikaupasta on vielä helppo suunnitella mahdollisimman johdonmukaiseksi. Ensin mennään suorinta ja nopeinta tietä kauppaan, sitten kävellään hedelmätiskille, poimitaan appelsiinit, punnitaan ne ja lähdetään kassan kautta kotiin. Joululahjojen etsiminen sukulaisille ja ystäville suuresta kauppakeskuksesta on jo paljon vaikeampi rasti. Toiminnan johdonmukaisuutta haittaavat tietämättömyys siitä, mitä kenellekin ostaisi, ja päätä huumaava mahdollisuuksien runsaus. Ostosreissu venyy helposti tuntien mittaiseksi maratoniksi, jonka lopputuloksena on tyhjä ostoskassi ja vielä tyhjempi pää.

Johdonmukaisuuden toteutumista helpottaa yhteisten päämäärien selkeyttäminen, suurten kokonaisuuksien pilkkominen pienempiin osiin ja sen varmistaminen, että päämäärät ja keinot ovat keskenään yhteensopivat. Kun kaikki tietävät, mihin ollaan pyrkimässä, on helpompi varmistaa johdonmukainen eteneminen oikeaan suuntaan. Kun hahmotettavat kokonaisuudet eivät ole liian suuria, sivupoluille ajautumisen vaara on pieni ja niille eksymisen riski vielä pienempi. Ja kun toteutettaviksi suunnitellut toimenpiteet varmuudella johtavat toivottuun päämäärään, kaikki voivat kokea niiden johdonmukaisen toteuttamisen mielekkääksi.

Toki kasvatuksen, työn ja politiikan maailmassa on oltava sijaa myös vapaalle uudelleenajattelulle ja villeille ideoille, väliin jopa tietoiselle riskinotolle ja hulluttelulle, sillä kenenkään pää ei kestä alituista johdonmukaisuutta. Mutta silloin onkin jo kyse kokonaan toisesta hyveestä eli luovuudesta.