Lykeion julkaisee Antti Kylliäisen 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus ilmestyy heinäkuuta lukuunottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona. Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Ketteryydestä

kirjoittaja

Arvoja on moneen lähtöön mutta ei aivan niin moneen kuin yleisesti kuvitellaan. Esimerkistä käyvät vaikkapa Helsingin pörssiin noteerattujen yritysten arvot. Yritysten verkkosivuilta löytyvistä lukuisista arvoista vain 13 % on oikeasti arvoja ja loput jotakin aivan muuta. Arvoja on siis olennaisesti vähemmän kuin kaiken maailman arvokeskustelujen ja -listausten perusteella voisi kuvitella.

Ketteryys on yksi niistä yritysten arvoikseen ilmoittamista asioista, jotka eivät ole arvoja nähneetkään. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsestään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Arvon tunnistaa muun muassa siitä, että sen ei tarvitse toteutua täyttääkseen paikkansa toimintaa ohjaavana elementtinä. Jo se, että arvon toteutumiseen tosissaan ja vilpittömästi pyritään, riittää muuttamaan maailmaa. Esimerkiksi oikeus tai luottamus tuskin koskaan edes voivat täydellisesti toteutua, mutta se, että kaikessa toiminnassa pyritään niiden vahvistamiseen, on yhteisön tai yhteiskunnan toimivuuden ja hyvinvoinnin kannalta ehdottoman hyvä asia.

Ketteryys ei toimi näin. Se, että me pyrimme olemaan ketteriä, ei tarkoita vielä mitään. Ketteryydellä on merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun se toteutuu yksilön tai yhteisön tavassa toimia. Sen toteaminen, että ketteryys on yrityksen arvo – että yritys pitää ketteryyttä arvokkaana asiana ja pyrkii kaikessa toiminnassaan olemaan ketterä – ei lämmitä sen enempää asiakkaita, työyhteisöä, johtoa kuin yrityksen omistajia. Tuottaakseen jollekulle jotakin hyvää ketteryyden täytyy olla tapahtumisen tasolla totta. Ei riitä, että sitä pidetään arvona. Sen täytyy olla hyve.

Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka ovat tapahtumisen tasolla totta ja jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan tuottavat hyvää kaikille niiden vaikutuspiirissä oleville. Nykyisessä kiireen ja hektisyyden leimaamassa maailmassa on helppo löytää yksilöitä, yhteisöjä ja yrityksiä, joiden toiminnassa ketteryyden voi sanoa täyttävän ensimmäisen ehdon. Sen sijaan toisen ehdon täyttäminen on ketteryyden tapauksessa, ei mahdotonta, mutta vaikeampaa kuin voisi kaikesta ketteryyttä ympäröivästä hehkutuksesta päätellä.

Ketteryys on ominaisuus, josta on suurta hyötyä sademetsän latvuksissa kiipeileville apinoille ja jyrkkiä vuoren rinteitä ylös alas hyppiville vuorikauriille. Ihmisten maailmassa ketteryys on ennen kaikkea nopeiden pallopelien taitureiden ja seinäkiipeilijöiden hyve. Heidän, joiden toiminnassa äkilliset suunnan ja suunnitelmien muutokset ja niistä seuraava toiminnan poukkoilevuus ovat onnistuneen suorituksen a ja o.

Ketteryyttä tarvitaan toki tietynlaisissa tilanteissa myös yritysten ja organisaatioiden maailmassa. Joskus on osattava vastata mieluummin heti kuin nopeasti asiakkaan tarpeisiin ja toiveisiin tai tehdä saman tien ostamiseen tai myymiseen liittyviä päätöksiä. Tähän sisältyy kuitenkin isoja riskejä.

Apinan, vuorikauriin ja huippujalkapalloilijan toiminnassa ketteryys toteutuu nopeiden refleksien ansiosta ja vaistojen ohjaamana. Myös työelämässä vaistojen varaan rakentaminen saattaa joskus tuottaa oikean osuman, mutta useimmiten onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista harkintaa. Jos harkinta jätetään väliin, päätökset syntyvät kyllä ketterästi, mutta lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin toivottu. Ketteryys on siis esimerkki hyveestä, joka näyttäisi toimivan hyveen tavalla ja tuottavan hyvää kaikille osapuolille vain silloin, kun sitä osataan sopivalla tavalla rajoittaa.

Harkinta on ketteryyden vastavoima. Joidenkin mielestä – ja ketteryyspuheen yleisyydestä päätellen aika monen – turha ja haitallinen vastavoima. Mutta on hyvä muistaa, että aina silloin tällöin apinat ja vuorikauriitkin putoavat ja jalkapallotaiturit sekoavat omiin kuvioihinsa.

Arvokkuudesta

kirjoittaja

Suomi on näinä päivinä valitsemassa uutta ihmistä tasavallan presidentin virkaan. Virka on arvokas, ja arvokkuutta edellytetään myös sen haltijalta. Onneksi sitä löytyy. Kumpi tahansa toiselle kierrokselle päässeistä ehdokkaista tuleekin valituksi, virkaan astuu jo elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt, paljon kokenut, älykäs ja arvokas herra. Nuoruudessaan kummallakin on toki ollut omat vallattomat seikkailunsa Koijärven ojantäyttäjänä ja tikanheiton maalina, mutta nykyiseen valtiomiesmäiseen olemukseen liitettyinä nämä muistot vain alleviivaavat kandidaattien tämänhetkistä arvokkuutta.

Arvokas on kuitenkin monimielinen ja -merkityksinen sana. Arvokkuus habitukseen liittyvänä tunnusmerkkinä on sinänsä hyvä ominaisuus ihmisessä, mutta arvokkuus hyveenä on kuitenkin jotakin muuta. Pelkkä ulkoinen olemus ja arvoon ja asemaan sopiva käytös ei tee kenestäkään hyveellistä. Hyveellisellä tavalla arvokas ihminen on se, joka tietää, mikä on hyvää, ja jonka elämässä hyvä on kaiken perimmäinen päämäärä. Eli se, jolla on arvot.

Arvofilosofiassa ihmisen maailmaan kuuluvat asiat tavataan jakaa kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, joita tavoitellaan vain niiden itsensä vuoksi. Välineet taas ovat keinoja jonkin itseään arvokkaamman saavuttamiseen. Välineistä ei ole arvoiksi eikä arvoista välineiksi, sillä välineet eivät ole itsessään minkään arvoisia eikä arvojen avulla voida tavoitella mitään arvoja arvokkaampaa. Mitään arvoja arvokkaampaa kun ei ole olemassakaan.

Niin selkeä kuin arvojen ja välineiden välinen ero periaatteessa onkin, arvot ja välineet menevät meiltä jatkuvasti sekaisin. Tämän totesi jo filosofi Erik Ahlman vuonna 1920 kirjoittamassaan kirjassa Arvojen ja välineitten maailma, eikä asiantila ole ainakaan tähän mennessä muuksi muuttunut. Me pidämme itsessään arvokkaita asioita vain yhdenlaisina välineinä ja teemme itsellemme elämän tarkoituksen jonkin sellaisen asian tavoittelemisesta, joka todellisuudessa kelpaa vain välineeksi.

Ei siis ilmeisesti ole mitenkään itsestään selvää, että presidentiksi saadaan hyveellisellä tavalla arvokas henkilö. Tällaisen ihmisen täytyy kyetä selkeästi erottamaan toisistaan arvot ja välineet ja asettamaan elämässään arvot niille kuuluvaan asemaan. Arvokas ihminen ei esimerkiksi erehdy pitämään itsessään arvokkaina sellaisia puhtaasti välineellisiä asioita kuin raha tai valta. Hän ei nosta taloutta kaikkia muita asioita tärkeämmäksi eikä pidä mustasukkaisesti kiinni omasta arvovallastaan. Hänelle omaa mainetta ja kunniaa tärkeämpää on se, että sellaiset asiat kuin oikeus, totuus ja luottamus loistavat yhteiskunnassa kaiken muun yläpuolella, että sivistys on arvossaan ja että rauha ollaan valmiit säilyttämään tai palauttamaan millä hyvänsä hinnalla paitsi jostakin toisesta arvosta tinkimällä.

Presidentin sanotaan olevan arvojohtaja, ja näin saattaa ollakin, mikäli presidentillä on sekä edellytyksiä että tahtoa arvojohtajaksi ryhtyä – mikäli hän siis on arvokas ihminen sanan hyveellisessä ja arvofilosofisessa merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin pitää mielessä, että viime kädessä presidentti ei johda arvoja vaan arvot johtavat presidenttiä. Demokratiassa arvot ovat kaiken, myös johtamisen yläpuolella. Jos tästä ei pidetä kiinni, ollaan Unkarin ja Yhdysvaltojen tiellä: luisumassa joko diktatuuriin tai täydelliseen kaaokseen ja anarkiaan.

Määrätietoisuudesta

kirjoittaja

Määrätietoisuuden puutteesta ei Suomen nykyistä hallitusta ainakaan voi moittia. Pienen alkuhaparoinnin jälkeen Orpon hallitus on tarttunut toimeen jämäkästi ja lähtenyt toteuttamaan hallitusohjelman kirjauksia kansalaisten, tutkijoiden ja ammattiyhdistysliikkeen mielipiteistä piittaamatta. Arvostelijoita ja vastaan pullikoijia on ministerin suulla verrattu Helvetin enkeleiden ja mafian kaltaisiksi järjestäytyneen rikollisuuden edustajiksi.

Päämäärät ja tavoitteet harvoin toteutuvat omia aikojaan ja ilman vaivannäköä. Siksi määrätietoisuus on tärkeä ominaisuus sille, joka haluaa saada aikaan jotakin mainitsemisen arvoista. Mutta onko määrätietoisuus hyve vai peräti sen vastakohta? Se riippuu siitä, mitä ollaan tavoittelemassa ja millaisiin päämääriin pyrkimässä.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden tehtävänä on tuottaa yhteistä hyvää. Siis hyvää kaikille: niin hyveelliselle ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle – kasvit, eläimet ja koko planeetta mukaan lukien.

Arvofilosofiassa inhimilliseen toimintaan kuuluvat asiat on tapana määritellä kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Näistä hyveet kuuluvat jälkimmäiseen. Ne ovat keinoja itsessään hyvien päämäärien eli arvojen toteuttamiseen, ja sellaisina välttämättömiä. Ilman hyveitä arvot jäävät meiltä toteuttamatta.

Hyveiden hyveellisyys on sidoksissa niiden tähtäimessä olevien päämäärien laatuun. Jos päämäärät ovat hyviä, keinoina niiden toteuttamiseen toimivat yksilöiden ominaisuudet täyttävät hyveiden kriteerit. Jos taas päämäärät eivät edusta yhteistä hyvää, niitä toteuttavat keinot eivät toimi hyveiden tavoin.

Ihminen voi tavoitella päämäärinään yhtä lailla arvoiksi kuin välineiksikin luettavia asioita. Arvot – sellaiset kuin oikeus, totuus ja luottamus – ovat hyviä ja arvokkaita aina ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa, itsessään eivätkä vain välineinä jonkin suuremman hyvän tavoittelemiseen. Myös välineet, päällimmäisinä esimerkkeinä raha ja valta, voivat olla päämäärinä hyviä mutta eivät ole sitä välttämättä. Niiden tapauksessa kaikki riippuu siitä, millaista hyvää niitä tavoittelemalla saadaan aikaan, kaikkien yhteistä vai ainoastaan jonkun tai joidenkin omaa hyvää.

Jos päämääriä asettaessaan haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita päämääräkseen arvojen toteuttamisen. Silloin voi luottaa siihen, että on edistämässä yhteistä hyvää, ja tulee samalla itse toimineeksi hyveellisen ihmisen tavoin. Petteri Orpon hallitus näyttää tähän mennessä keskittyneen enimmäkseen välineellisten asioiden tavoitteluun. Kyse on ennen kaikkea ollut rahasta: Suomen talouden kuntoon saamisesta, velkaantumisen hillitsemisestä ja säästämisestä.

Se, onko hallituksen osoittama määrätietoisuus hyve vai jotakin aivan muuta, jää siis vielä tässä vaiheessa hämärän peittoon. Jos hallituksen ratkaisuista seuraa yhteistä hyvää koko Suomelle ja kaikille suomalaisille, kuten pääministeri itse sanoo uskovansa, eikä muullekaan maailmalle mitään varsinaista pahaa, hallituksen määrätietoisuudessa on ollut kyse hyveestä. Jos taas hallituksen toimista seuraakin hyvää vain osalle suomalaisia, kuten suuri osa kansasta tuntuu epäilevän, toimien määrätietoisuudesta on hyveellisyys kaukana. Aika näyttää.

Itsenäisyydestä

kirjoittaja

Itsenäisyys on suuri ja kallisarvoinen asia. Kansakunnalle se merkitsee kaikkea: oikeutta olla olemassa ja vapautta päättää omasta kohtalostaan. Vaikka itsenäisen kansakunnan arki onkin loputonta vääntämistä budjetista, lainsäädännöstä ja siitä, kuka missäkin asiassa saa määrätä kaapin paikan, itsenäisyys itsessään on aina juhlimisen arvoinen.

Itsenäisyys ei kuulu ainoastaan kansakunnille vaan myös yksilöille, niin ihmisille kuin monille eläimillekin. Lapsen kehityksessä itsenäistyminen alkaa jo aivan pienenä – viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi oppii sanomaan ”ei” ja ilmaisemaan oman tahtonsa. Aikuistuvien nuorten rankkana tehtävänä on vain muutamassa vuodessa repiä itsensä irti vanhemmistaan ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ei ihme, jos itsenäistyminen ottaa välillä lujille puolin ja toisin.

Sen lisäksi, että itsenäistyminen on jokaisen osa, itsenäisyys on ihmisen ominaisuus, joka yksissä elää voimakkaampana, toisissa vähemmän voimakkaana. Itsenäinen ihminen kulkee omia polkujaan ja seuraa omaa tähteään miettimättä liiaksi, mitä muut ajattelevat. Hän kykenee ajattelemaan ja toimimaan sen mukaan, minkä itse kokee todeksi ja oikeaksi, eikä tunne houkutusta mukautua yleiseen mielipiteeseen. Itsenäinen ihminen uskaltaa tarvittaessa olla eri mieltä vaikka koko maailman kanssa.

Itsenäisyys on ominaisuus, mutta onko se hyve? Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan ovat hyviä sekä ihmisen omalta, ympäröivän yhteisön että koko toimintaympäristön kannalta. Onko itsenäisen ihmisen oman tiensä kulkemisesta ja oman totuuden etsimisestä iloa ja hyötyä yhteisölle, tai sen puoleen edes yksilölle itselleen? Eikö itsenäisyys ominaisuutena ole ennemminkin rasite kaikille osapuolille? Kohtalo, jonka jotkut meistä joutuvat ottamaan kantaakseen pakon edessä, tahtoivat sitä tai eivät? Kun paljon vähemmällä pääsisi, jos voisi kulkea vain virran mukana ja mukautua ympärillä olevien ajatuksiin, tavoitteisiin ja toiveisiin.

Toki itsenäinen ihminen tekee monessa tilanteessa elämän vaikeaksi sekä itselleen että muille. Mutta ihmisen omalta kannalta itsenäisten ratkaisujen tekeminen on kuitenkin se pienemmän riesan tie. Oman äänen tukahduttaminen ja kuoron mukana laulaminen rikkoisi itsenäisen ihmisen omaa luontoa vastaan ja saattaisi johtaa henkilökohtaisella tasolla tuhoisiin seurauksiin. Siksi toisekseen, niin vaikeaksi kuin itse- ja toisinajattelijat voivat muiden elämän tehdäkin, yhteisölle heistä on kuitenkin paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Heidän ansiostaan yhteisöllä on aina olemassa vaihtoehtoja yleisille mielipiteille ja virallisille totuuksille, mikä helpottaa kurssin muuttamista siinä vaiheessa, kun suunta näyttää olevan kohti katastrofia.

Hyveen tavalla toimiakseen itsenäisyys tarvitsee rinnalleen muita hyveitä. Ellei itsenäisyyteen yhdisty esimerkiksi sellaisia hyveitä kuin rohkeus, totuudellisuus ja armollisuus, itsenäinen ihminen tekee elämästä itselleen kohtuuttoman vaikeaa. Ilman vastuullisuuden, kuuntelevuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisia hyveitä hän taas käy kohtuuttomaksi rasitteeksi yhteisölleen. Mutta näin toimivat myös kaikki muut hyveet. Yksikään niistä ei yksinään vielä riitä tuottamaan sitä hyvää, jota niiden on tarkoitus tuottaa.

Itsenäisyys on siis hyve muiden hyveiden joukossa, mutta siinä mielessä ainutlaatuinen, että minkään toisen hyveen kunniaksi ei vedetä lippuja salkoihin.