121-blogi

Tällä palstalla Antti Kylliäinen julkaisee 121-osaista sarjaa työelämässä tarpeellisista hyveistä. Uusi kirjoitus julkaistaan heinäkuuta lukuun ottamatta joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona.
Viimeinen kirjoitus on luettavissa keskiviikkona 5.12.2029.

Määrätietoisuudesta

kirjoittaja

Määrätietoisuuden puutteesta ei Suomen nykyistä hallitusta ainakaan voi moittia. Pienen alkuhaparoinnin jälkeen Orpon hallitus on tarttunut toimeen jämäkästi ja lähtenyt toteuttamaan hallitusohjelman kirjauksia kansalaisten, tutkijoiden ja ammattiyhdistysliikkeen mielipiteistä piittaamatta. Arvostelijoita ja vastaan pullikoijia on ministerin suulla verrattu Helvetin enkeleiden ja mafian kaltaisiksi järjestäytyneen rikollisuuden edustajiksi.

Päämäärät ja tavoitteet harvoin toteutuvat omia aikojaan ja ilman vaivannäköä. Siksi määrätietoisuus on tärkeä ominaisuus sille, joka haluaa saada aikaan jotakin mainitsemisen arvoista. Mutta onko määrätietoisuus hyve vai peräti sen vastakohta? Se riippuu siitä, mitä ollaan tavoittelemassa ja millaisiin päämääriin pyrkimässä.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden tehtävänä on tuottaa yhteistä hyvää. Siis hyvää kaikille: niin hyveelliselle ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle – kasvit, eläimet ja koko planeetta mukaan lukien.

Arvofilosofiassa inhimilliseen toimintaan kuuluvat asiat on tapana määritellä kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Näistä hyveet kuuluvat jälkimmäiseen. Ne ovat keinoja itsessään hyvien päämäärien eli arvojen toteuttamiseen, ja sellaisina välttämättömiä. Ilman hyveitä arvot jäävät meiltä toteuttamatta.

Hyveiden hyveellisyys on sidoksissa niiden tähtäimessä olevien päämäärien laatuun. Jos päämäärät ovat hyviä, keinoina niiden toteuttamiseen toimivat yksilöiden ominaisuudet täyttävät hyveiden kriteerit. Jos taas päämäärät eivät edusta yhteistä hyvää, niitä toteuttavat keinot eivät toimi hyveiden tavoin.

Ihminen voi tavoitella päämäärinään yhtä lailla arvoiksi kuin välineiksikin luettavia asioita. Arvot – sellaiset kuin oikeus, totuus ja luottamus – ovat hyviä ja arvokkaita aina ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa, itsessään eivätkä vain välineinä jonkin suuremman hyvän tavoittelemiseen. Myös välineet, päällimmäisinä esimerkkeinä raha ja valta, voivat olla päämäärinä hyviä mutta eivät ole sitä välttämättä. Niiden tapauksessa kaikki riippuu siitä, millaista hyvää niitä tavoittelemalla saadaan aikaan, kaikkien yhteistä vai ainoastaan jonkun tai joidenkin omaa hyvää.

Jos päämääriä asettaessaan haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita päämääräkseen arvojen toteuttamisen. Silloin voi luottaa siihen, että on edistämässä yhteistä hyvää, ja tulee samalla itse toimineeksi hyveellisen ihmisen tavoin. Petteri Orpon hallitus näyttää tähän mennessä keskittyneen enimmäkseen välineellisten asioiden tavoitteluun. Kyse on ennen kaikkea ollut rahasta: Suomen talouden kuntoon saamisesta, velkaantumisen hillitsemisestä ja säästämisestä.

Se, onko hallituksen osoittama määrätietoisuus hyve vai jotakin aivan muuta, jää siis vielä tässä vaiheessa hämärän peittoon. Jos hallituksen ratkaisuista seuraa yhteistä hyvää koko Suomelle ja kaikille suomalaisille, kuten pääministeri itse sanoo uskovansa, eikä muullekaan maailmalle mitään varsinaista pahaa, hallituksen määrätietoisuudessa on ollut kyse hyveestä. Jos taas hallituksen toimista seuraakin hyvää vain osalle suomalaisia, kuten suuri osa kansasta tuntuu epäilevän, toimien määrätietoisuudesta on hyveellisyys kaukana. Aika näyttää.

Itsenäisyydestä

kirjoittaja

Itsenäisyys on suuri ja kallisarvoinen asia. Kansakunnalle se merkitsee kaikkea: oikeutta olla olemassa ja vapautta päättää omasta kohtalostaan. Vaikka itsenäisen kansakunnan arki onkin loputonta vääntämistä budjetista, lainsäädännöstä ja siitä, kuka missäkin asiassa saa määrätä kaapin paikan, itsenäisyys itsessään on aina juhlimisen arvoinen.

Itsenäisyys ei kuulu ainoastaan kansakunnille vaan myös yksilöille, niin ihmisille kuin monille eläimillekin. Lapsen kehityksessä itsenäistyminen alkaa jo aivan pienenä – viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi oppii sanomaan ”ei” ja ilmaisemaan oman tahtonsa. Aikuistuvien nuorten rankkana tehtävänä on vain muutamassa vuodessa repiä itsensä irti vanhemmistaan ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ei ihme, jos itsenäistyminen ottaa välillä lujille puolin ja toisin.

Sen lisäksi, että itsenäistyminen on jokaisen osa, itsenäisyys on ihmisen ominaisuus, joka yksissä elää voimakkaampana, toisissa vähemmän voimakkaana. Itsenäinen ihminen kulkee omia polkujaan ja seuraa omaa tähteään miettimättä liiaksi, mitä muut ajattelevat. Hän kykenee ajattelemaan ja toimimaan sen mukaan, minkä itse kokee todeksi ja oikeaksi, eikä tunne houkutusta mukautua yleiseen mielipiteeseen. Itsenäinen ihminen uskaltaa tarvittaessa olla eri mieltä vaikka koko maailman kanssa.

Itsenäisyys on ominaisuus, mutta onko se hyve? Hyveet ovat ominaisuuksia, jotka oikeassa tilanteessa oikealla tavalla toimiessaan ovat hyviä sekä ihmisen omalta, ympäröivän yhteisön että koko toimintaympäristön kannalta. Onko itsenäisen ihmisen oman tiensä kulkemisesta ja oman totuuden etsimisestä iloa ja hyötyä yhteisölle, tai sen puoleen edes yksilölle itselleen? Eikö itsenäisyys ominaisuutena ole ennemminkin rasite kaikille osapuolille? Kohtalo, jonka jotkut meistä joutuvat ottamaan kantaakseen pakon edessä, tahtoivat sitä tai eivät? Kun paljon vähemmällä pääsisi, jos voisi kulkea vain virran mukana ja mukautua ympärillä olevien ajatuksiin, tavoitteisiin ja toiveisiin.

Toki itsenäinen ihminen tekee monessa tilanteessa elämän vaikeaksi sekä itselleen että muille. Mutta ihmisen omalta kannalta itsenäisten ratkaisujen tekeminen on kuitenkin se pienemmän riesan tie. Oman äänen tukahduttaminen ja kuoron mukana laulaminen rikkoisi itsenäisen ihmisen omaa luontoa vastaan ja saattaisi johtaa henkilökohtaisella tasolla tuhoisiin seurauksiin. Siksi toisekseen, niin vaikeaksi kuin itse- ja toisinajattelijat voivat muiden elämän tehdäkin, yhteisölle heistä on kuitenkin paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Heidän ansiostaan yhteisöllä on aina olemassa vaihtoehtoja yleisille mielipiteille ja virallisille totuuksille, mikä helpottaa kurssin muuttamista siinä vaiheessa, kun suunta näyttää olevan kohti katastrofia.

Hyveen tavalla toimiakseen itsenäisyys tarvitsee rinnalleen muita hyveitä. Ellei itsenäisyyteen yhdisty esimerkiksi sellaisia hyveitä kuin rohkeus, totuudellisuus ja armollisuus, itsenäinen ihminen tekee elämästä itselleen kohtuuttoman vaikeaa. Ilman vastuullisuuden, kuuntelevuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisia hyveitä hän taas käy kohtuuttomaksi rasitteeksi yhteisölleen. Mutta näin toimivat myös kaikki muut hyveet. Yksikään niistä ei yksinään vielä riitä tuottamaan sitä hyvää, jota niiden on tarkoitus tuottaa.

Itsenäisyys on siis hyve muiden hyveiden joukossa, mutta siinä mielessä ainutlaatuinen, että minkään toisen hyveen kunniaksi ei vedetä lippuja salkoihin.

Suurisieluisuudesta

kirjoittaja

Hyve kalskahtaa monen korvissa kovin vanhanaikaiselta, ja sitähän se kieltämättä onkin, monessakin mielessä. Itse sanalla on ikää jo pitkälle toistasataa vuotta. Elias Lönnrot sen keksi tiettävästi joskus 1850-luvulla. Asiana hyve on vielä paljon vanhempi, hyveiden voi jossain mielessä sanoa olleen olemassa jo kauan ennen ihmiskunnan syntyä. Lisäksi hyveiden on pitkään ajateltu kuuluvan vain jonnekin vanhaan maailmaan ja entisiin aikoihin, jos kohta tämä väärinkäsitys on onneksi nopeaan tahtiin katoamassa.

Jos hyve kuulostaa vanhanaikaiselta, jotkin yksittäiset hyveet ne vasta vanhanaikaisilta kuulostavatkin. Suurisieluisuus kuuluu eittämättä tähän ryhmään. Ei kuitenkaan pidä luottaa liiaksi ensivaikutelmaan.

Aristoteles jakaa Nikomakhoksen etiikan IV kirjan 3. luvussa ihmiset neljään ryhmään sen mukaan, millaisina ihmiset itseään pitävät ja millaisia he ovat. Se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena olematta sitä, on tyhmänylpeä ja houkka. Se taas, joka pitää itseään vähempiarvoisena kuin mitä hän on, on pienisieluinen. Se, joka on vähäarvoinen ja pitää itseään sellaisena, on vaatimaton. Mutta se, joka pitää itseään suurten asioiden arvoisena ja on sitä, on suurisieluinen.

Kuten arvata saattaa, tyhmänylpeys ja pienisieluisuus ovat paheita, joskaan eivät Aristoteleen mukaan kovin pahoja sellaisia. Tyhmänylpeän ja pienisieluisen virhe on siinä, että heidän itsetuntemuksensa pettää ja heillä on tämän vuoksi vääränlainen käsitys omasta itsestään. Ongelma on kuitenkin lähinnä heidän omansa: kumpikaan ei paheellaan aiheuta vahinkoa muille kuin itselleen.

Vaatimaton on sinänsä oikeassa itsensä suhteen, mutta Aristoteles ei tästä huolimatta halua korottaa vaatimattomuutta hyveiden joukkoon, sillä vaatimattomuudesta puuttuu hänen mukaansa suuruus. Pienet voivat olla sieviä, kuten Aristoteles sanoo, ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta vain suuret ovat komeita. Siksi ainoastaan suurisieluisuus täyttää hänen mukaansa hyveen kriteerit.

Suurisieluisen ihmisen on oltava ihmisenä suuri, sillä vain parhaat meistä voivat olla suurimpien asioiden arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä, että suurisieluisella on oltava hallussaan kaikki hyveet. Ellei näin ole, hänen suurisieluisuutensa paljastuu ennemmin tai myöhemmin tyhmänylpeydeksi. Kuten Aristoteles toteaa, suurisieluisuus näyttää olevan eräänlainen hyveiden kruunu, sillä se tekee muut hyveet suuremmiksi eikä sitä ole ilman niitä.

Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat. Hän omistaa mieluummin kauniita ja hyödyttömiä asioita kuin hyödyllisiä ja voittoja tuottavia. Hän on hidas innostumaan ja hän välittää enemmän totuudesta kuin siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän ei muistele kärsimäänsä pahaa, loukkausten hän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Hän ei pidä tärkeänä sitä, että häntä kiitetään, eikä hän puhu pahaa ihmisistä, ei edes vihollisistaan.

Suurisieluisuus on ennen kaikkea johtajien hyve. Ei sillä, että kaikkien suurisieluisten välttämättä tarvitsisi olla johtajia, sillä toki myös muut kuin johtavassa asemassa olevat saisivat kernaasti loistaa hyveissään. Mutta kaikkien johtajien soisi enemmän kuin mielellään olevan suurisieluisia, sillä johtajan jos kenen olisi hyvä olla ihmisenä suuri. Muussa tapauksessa hän ei ole tehtävänsä arvoinen.

Koskee myös tulevaa tasavallan presidenttiä.

Vaatimattomuudesta

kirjoittaja

Vaatimattomuus näyttäisi tarkoittavan erilaisia, jossain mielessä jopa vastakkaisia asioita riippuen siitä, onko kyse asioista vai ihmisistä. Vaatimaton hotelli on sellainen, jolla ei ole mitään syytä elvistellä. Vaatimaton ihminen taas on sellainen, jolla saattaisi hyvinkin olla kaikki syyt elvistelyyn, mutta joka ihan vain silkkaa vaatimattomuuttaan ei sitä tee.

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia, ja tämä näkyy myös vaatimattomuuden kohdalla. Perinteiseen suomalaiseen hyvevalikoimaan vaatimattomuus ilman muuta kuului. Vaatimattomuus kaunisti ja omakehu haisi. Aristoteles sen sijaan ei vaatimattomuutta hyveenä pitänyt. Päinvastoin.

Aristoteleen mukaan totuudellisuus on arvostettavaa ja tavoiteltavaa myös itsestä ja omista ominaisuuksista puhumisen tapauksessa. Se, joka vaatimattomuuttaan vähättelee itseään ja saavutuksiaan, toteuttaa näin toimiessaan valheellisuuden pahetta, olivat tarkoitusperät miten kauniit hyvänsä. Niin ikään valheellisesti mutta vielä moitittavammalla ja alhaisemmalla tavalla toimii kuitenkin kerskailija, joka ”omistaa itselleen kiitettäviä ominaisuuksia, joita hänellä ei ole, tai esittää ne suurempina kuin mitä ne ovat”. Siksi totuudellinen ihminen kallistuu joskus vaatimattomuuden eli itsensä vähättelyn puolelle, mikä ”vaikuttaa sopivalta, koska liioittelu on niin vastenmielistä”. (Nikomakhoksen etiikka IV, 7).

Nykysuomalaisten suhtautuminen vaatimattomuuteen näyttää olevan pikemmin aristoteelisilla kuin perinteisillä suomalaisilla linjoilla. Vaatimattomuus kuului aikaan, jolloin herrat olivat herroja ja narrit narreja, suutari sai luvan pysyä lestissään ja kuuseen kurkottajat tapasivat kapsahtaa katajikkoon. Tänä päivänä tapoihin kuuluu kertoilla somessa huimista seikkailuistaan räikeästi värittäen ja kuvailla työhaastattelussa kykyjään ja taitojaan vahvasti liioitellen. Eli jos tarkkoja ollaan, Aristoteleen näkökulmasta olemme heilahtaneet paheesta toiseen, ja valitettavasti vielä lievemmästä vakavampaan.

Siirtymisen vaatimattomuudesta kerskailuun voisi ehkä kauniisti selittää sillä, että olemme onnistuneet kasvattamaan itsellemme itsetunnon. Miksi vähätellä kielitaitoaan ja esiintymistään, kun pystyy kommunikoimaan kenen kanssa vain ja edustavuus on melkein Sanna Marinin luokkaa? Takana ovat ne ajat, jolloin Helsinkikin tuntui suurelta kaupungilta. Nyt on nähty Lontoot, Singaporet ja New Yorkit ja oltu kuin kotonaan kaikkialla.

Vaan onko kuitenkin niin, että oman erinomaisuuden esiin nostaminen ja pieni liioittelu kertovatkin juuri heikosta itsetunnosta? Ihmisen, jonka itsetunto on kyllin vahvoissa kantimissa, ei tarvitse aina ja kaikkialla tuoda esille omia saavutuksiaan? Hänellä on varaa olla vaatimaton?

Ehkä vaatimattomuuden suhteen pieni yleisen linjan tarkistus ja säätäminen voisi olla paikallaan. Vaatimattomuus on suotta aliarvioitu hyve. Liiallisuuksiin sen viljelyssä ei pidä mennä, mutta edelleenkin vaatimattomuus tiettyyn rajaan saakka kaunistaa ja tarkemmin haistellen omakehusta jää kyllä ilmaan vähän epämiellyttävä katku.

Jospa siis noudattaisimme Aristoteleen ohjetta: pysytään totuudessa, mutta ollaan kallellaan mieluummin hitusen vaatimattomuuden kuin vähääkään kerskailun suuntaan. Sillä vaatimattomuus on kuitenkin hyve.