Määrätietoisuudesta

Määrätietoisuuden puutteesta ei Suomen nykyistä hallitusta ainakaan voi moittia. Pienen alkuhaparoinnin jälkeen Orpon hallitus on tarttunut toimeen jämäkästi ja lähtenyt toteuttamaan hallitusohjelman kirjauksia kansalaisten, tutkijoiden ja ammattiyhdistysliikkeen mielipiteistä piittaamatta. Arvostelijoita ja vastaan pullikoijia on ministerin suulla verrattu Helvetin enkeleiden ja mafian kaltaisiksi järjestäytyneen rikollisuuden edustajiksi.

Päämäärät ja tavoitteet harvoin toteutuvat omia aikojaan ja ilman vaivannäköä. Siksi määrätietoisuus on tärkeä ominaisuus sille, joka haluaa saada aikaan jotakin mainitsemisen arvoista. Mutta onko määrätietoisuus hyve vai peräti sen vastakohta? Se riippuu siitä, mitä ollaan tavoittelemassa ja millaisiin päämääriin pyrkimässä.

Hyveet ovat ominaisuuksia, joiden tehtävänä on tuottaa yhteistä hyvää. Siis hyvää kaikille: niin hyveelliselle ihmiselle itselleen, ympäröivälle yhteisölle kuin koko toimintaympäristölle – kasvit, eläimet ja koko planeetta mukaan lukien.

Arvofilosofiassa inhimilliseen toimintaan kuuluvat asiat on tapana määritellä kahteen ryhmään, arvoihin ja välineisiin. Näistä hyveet kuuluvat jälkimmäiseen. Ne ovat keinoja itsessään hyvien päämäärien eli arvojen toteuttamiseen, ja sellaisina välttämättömiä. Ilman hyveitä arvot jäävät meiltä toteuttamatta.

Hyveiden hyveellisyys on sidoksissa niiden tähtäimessä olevien päämäärien laatuun. Jos päämäärät ovat hyviä, keinoina niiden toteuttamiseen toimivat yksilöiden ominaisuudet täyttävät hyveiden kriteerit. Jos taas päämäärät eivät edusta yhteistä hyvää, niitä toteuttavat keinot eivät toimi hyveiden tavoin.

Ihminen voi tavoitella päämäärinään yhtä lailla arvoiksi kuin välineiksikin luettavia asioita. Arvot – sellaiset kuin oikeus, totuus ja luottamus – ovat hyviä ja arvokkaita aina ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa, itsessään eivätkä vain välineinä jonkin suuremman hyvän tavoittelemiseen. Myös välineet, päällimmäisinä esimerkkeinä raha ja valta, voivat olla päämäärinä hyviä mutta eivät ole sitä välttämättä. Niiden tapauksessa kaikki riippuu siitä, millaista hyvää niitä tavoittelemalla saadaan aikaan, kaikkien yhteistä vai ainoastaan jonkun tai joidenkin omaa hyvää.

Jos päämääriä asettaessaan haluaa pelata varman päälle, kannattaa valita päämääräkseen arvojen toteuttamisen. Silloin voi luottaa siihen, että on edistämässä yhteistä hyvää, ja tulee samalla itse toimineeksi hyveellisen ihmisen tavoin. Petteri Orpon hallitus näyttää tähän mennessä keskittyneen enimmäkseen välineellisten asioiden tavoitteluun. Kyse on ennen kaikkea ollut rahasta: Suomen talouden kuntoon saamisesta, velkaantumisen hillitsemisestä ja säästämisestä.

Se, onko hallituksen osoittama määrätietoisuus hyve vai jotakin aivan muuta, jää siis vielä tässä vaiheessa hämärän peittoon. Jos hallituksen ratkaisuista seuraa yhteistä hyvää koko Suomelle ja kaikille suomalaisille, kuten pääministeri itse sanoo uskovansa, eikä muullekaan maailmalle mitään varsinaista pahaa, hallituksen määrätietoisuudessa on ollut kyse hyveestä. Jos taas hallituksen toimista seuraakin hyvää vain osalle suomalaisia, kuten suuri osa kansasta tuntuu epäilevän, toimien määrätietoisuudesta on hyveellisyys kaukana. Aika näyttää.

Vaatimattomuudesta

Vaatimattomuus näyttäisi tarkoittavan erilaisia, jossain mielessä jopa vastakkaisia asioita riippuen siitä, onko kyse asioista vai ihmisistä. Vaatimaton hotelli on sellainen, jolla ei ole mitään syytä elvistellä. Vaatimaton ihminen taas on sellainen, jolla saattaisi hyvinkin olla kaikki syyt elvistelyyn, mutta joka ihan vain silkkaa vaatimattomuuttaan ei sitä tee.

Hyveet ovat kulttuurisidonnaisia, ja tämä näkyy myös vaatimattomuuden kohdalla. Perinteiseen suomalaiseen hyvevalikoimaan vaatimattomuus ilman muuta kuului. Vaatimattomuus kaunisti ja omakehu haisi. Aristoteles sen sijaan ei vaatimattomuutta hyveenä pitänyt. Päinvastoin.

Aristoteleen mukaan totuudellisuus on arvostettavaa ja tavoiteltavaa myös itsestä ja omista ominaisuuksista puhumisen tapauksessa. Se, joka vaatimattomuuttaan vähättelee itseään ja saavutuksiaan, toteuttaa näin toimiessaan valheellisuuden pahetta, olivat tarkoitusperät miten kauniit hyvänsä. Niin ikään valheellisesti mutta vielä moitittavammalla ja alhaisemmalla tavalla toimii kuitenkin kerskailija, joka ”omistaa itselleen kiitettäviä ominaisuuksia, joita hänellä ei ole, tai esittää ne suurempina kuin mitä ne ovat”. Siksi totuudellinen ihminen kallistuu joskus vaatimattomuuden eli itsensä vähättelyn puolelle, mikä ”vaikuttaa sopivalta, koska liioittelu on niin vastenmielistä”. (Nikomakhoksen etiikka IV, 7).

Nykysuomalaisten suhtautuminen vaatimattomuuteen näyttää olevan pikemmin aristoteelisilla kuin perinteisillä suomalaisilla linjoilla. Vaatimattomuus kuului aikaan, jolloin herrat olivat herroja ja narrit narreja, suutari sai luvan pysyä lestissään ja kuuseen kurkottajat tapasivat kapsahtaa katajikkoon. Tänä päivänä tapoihin kuuluu kertoilla somessa huimista seikkailuistaan räikeästi värittäen ja kuvailla työhaastattelussa kykyjään ja taitojaan vahvasti liioitellen. Eli jos tarkkoja ollaan, Aristoteleen näkökulmasta olemme heilahtaneet paheesta toiseen, ja valitettavasti vielä lievemmästä vakavampaan.

Siirtymisen vaatimattomuudesta kerskailuun voisi ehkä kauniisti selittää sillä, että olemme onnistuneet kasvattamaan itsellemme itsetunnon. Miksi vähätellä kielitaitoaan ja esiintymistään, kun pystyy kommunikoimaan kenen kanssa vain ja edustavuus on melkein Sanna Marinin luokkaa? Takana ovat ne ajat, jolloin Helsinkikin tuntui suurelta kaupungilta. Nyt on nähty Lontoot, Singaporet ja New Yorkit ja oltu kuin kotonaan kaikkialla.

Vaan onko kuitenkin niin, että oman erinomaisuuden esiin nostaminen ja pieni liioittelu kertovatkin juuri heikosta itsetunnosta? Ihmisen, jonka itsetunto on kyllin vahvoissa kantimissa, ei tarvitse aina ja kaikkialla tuoda esille omia saavutuksiaan? Hänellä on varaa olla vaatimaton?

Ehkä vaatimattomuuden suhteen pieni yleisen linjan tarkistus ja säätäminen voisi olla paikallaan. Vaatimattomuus on suotta aliarvioitu hyve. Liiallisuuksiin sen viljelyssä ei pidä mennä, mutta edelleenkin vaatimattomuus tiettyyn rajaan saakka kaunistaa ja tarkemmin haistellen omakehusta jää kyllä ilmaan vähän epämiellyttävä katku.

Jospa siis noudattaisimme Aristoteleen ohjetta: pysytään totuudessa, mutta ollaan kallellaan mieluummin hitusen vaatimattomuuden kuin vähääkään kerskailun suuntaan. Sillä vaatimattomuus on kuitenkin hyve.

Tyytyvyydestä

Tyytyvyys on hassu sana ja kummallinen nimi hyveelle. Tyytyväisyys olisi sanana tutumpi ja hyveen nimeksikin luontevampi, ellei se johtaisi ajatuksia vikasuuntaan.

Aristoteles pohti aikoinaan, mikä hyve on, ja löysi hyveen olemukselle kolme mahdollista vaihtoehtoa: tunne, kyky tai luonteenpiirre. Tunteiksi hän sanoi kaikkea sitä, minkä kokemiseen liittyy nautintoa tai kärsimystä, kyvyiksi niitä elementtejä, joiden kautta ja avulla tunteita tunnetaan, ja luonteenpiirteiksi niitä, joiden johdosta tunteita tunnetaan hyvin tai huonosti.

Aristoteleen ratkaisu perustui siihen, että hyveet ovat jotakin, minkä perusteella ihmistä sanotaan hyväksi ihmiseksi. Tunteista ei ollut kyse, sillä tunteet eivät vielä tee ihmisestä ihmisenä hyvää. Samasta syystä hyveet eivät olleet myöskään kykyjä, sillä ihmistä ei kiitetä tai moitita siitä, että hän ylipäätään tuntee tai on tuntematta tunteita. Jäljelle jäi siis kolmas ja viimeinen vaihtoehto: hyveet ovat luonteenpiirteitä, joiden ansiosta tunnemme tunteita tilanteeseen nähden hyvällä ja oikealla tavalla.

Tyytyväisyys on meidän kielenkäytössämme tunne, joka vaihtelee ajanhetkestä ja tilanteesta toiseen. Juuri nyt saatan olla tyytyväinen lomamatkaani tai parisuhteeseeni, mutta muutaman päivän kuluttua rodoslaisen lomahotellin kärähdettyä maastopalossa ja turhan riitelyn tuhottua loputkin tunnelmasta, tyytyväisyyteen ei tunnu olevan enää mitään syytä. Tyytyvyys taas on se luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka perusteella osaamme olla tyytyväisiä oikeaan aikaan oikeista asioista. Kuten esimerkiksi siitä, että henki kuitenkin säilyi, enin osa tavaroista ehdittiin saada palavasta hotellista turvaan ja kotimaahankin palattiin kumppanin kanssa vielä samalla koneella.

Tyytyvyys on ominaisuus, jonka ansiosta kykenemme tyytymään siihen, mitä olemme saavuttaneet, mitä meillä on tai mitä voimme vielä saada. Hyveenä tyytyvyys monen muun hyveen tavoin asettuu kahden paheen väliin. Paheesta käy se, että emme osaa tyytyä mihinkään. Että loputon ahneus saa meidät haalimaan kaikkea mahdollista monin verroin yli sen, mitä tarvitsemme. Että piiskaamme itseämme koko elämämme ajan aina vain uusiin saavutuksiin ja toteamme vasta kuolinvuoteella, ettei olisi kannattanut. Mutta paheesta on kyse myös silloin, kun tyydymme aivan liian vähään. Kun annamme itsellemme luvan olla edes pyrkimättä kohti jotakin parempaa tai kun turrutamme itsemme tiktok-videoilla sen sijaan, että lähtisimme ulkoilemaan tai lukisimme hyvän kirjan.

Tyytyvyys kuuluu tietyllä tavalla yhteen kohtuullisuuden hyveen kanssa. Jossain mielessä voisi sanoa tyytyvyyden edustavan kohtuullisuuden henkistä puolta ja osuvan yksiin sen kanssa, mitä kohtuutta noudattavan ihmisen korvien välissä tapahtuu kohtuuden toteutuessa. Kohtuullisuuden hyveen omaksunut ihminen ei ainoastaan jätä poimimatta lautaselleen liikaa herkkuja noutopöydästä vaan aidosti myös tyytyy siihen, mitä tuli ottaneeksi ja syöneeksi.

Kohtuullisuus myös asettaa rajat tyytyvyydelle hyveenä. Ihminen, joka yrittää vähemmän kuin häneltä voitaisiin kohtuudella odottaa, tyytyy liian vähään. Toisaalta myöskään sitä, joka tyytyy vasta siinä vaiheessa, kun kaikki kohtuuden rajat ovat jo tulleet ylitetyiksi, ei voi kiittää tyytyvyyden hyveen hallinnasta.

Tyytyvyyden hyveellisyys ylipäätään ei ole ihmiskunnan historiassa ollut itsestään selvä asia. Tästä merkkinä ovat monet inhimilliseen kulttuuriin liittyvät piirteet jatkuvan kasvun ideasta olympialiikkeen citius, altius, fortius -mottoon. Toisaalta voidaan täydellä syyllä kysyä, vaivaisivatko masennus, ahdistus ja riittämättömyyden tunne nykyihmistä vähemmän, jos olisimme paremmin sisäistäneet tyytyvyyden hyveen ja sen merkityksen. Viimeistään ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttamat ilmastonmuutos ja luontokato nostavat tyytyvyyden joka tapauksessa elintärkeiden hyveiden joukossa kärkipäähän.

Asiakaslähtöisyydestä

Asiakas on yritykselle ja organisaatiolle kaikki kaikessa. Ilman asiakkaita liiketoiminta ei tuota eikä toiminnassa ylipäätään ole mitään mieltä kuin korkeintaan ajanvieton tai hauskanpidon näkökulmasta. On siis ymmärrettävää, että peräti kaksikymmentä Helsingin pörssissä noteerattua yritystä on nimennyt jonkin asiakkuuteen liittyvän sanan – asiakas, asiakaskeskeisyys, asiakaslähtöisyys, asiakastuntemus, asiakasymmärrys, asiakkaat – arvokseen. Ymmärrettävää, muttei kuitenkaan ihan, sillä yksikään näistä ei todellisuudessa ole sen enempää yrityksen arvo kuin arvo ylipäätään.

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, välineet taas keinoja arvojen tai toisten välineiden saavuttamiseksi. On tietysti hienoa ajatella ja sanoa, että asiakas – tai oikeammin ehkä asiakkuus – on yritykselle arvo ja asiakkaan etu sen perimmäinen päämäärä. Tosiasiassa asiakas tai asiakkuus on yritykselle kuitenkin väline, jonka avulla se tavoittelee jotakin itselleen oikeasti arvokasta, yleensä tietenkin rahaa, sillä osakeyhtiölain mukaan juuri tämä on yrityksen koko olemassaolon ja kaiken toiminnan tarkoitus.

Asiakkaan toteaminen välineeksi saattaa kuulostaa kylmältä ja kovalta, etenkin jos asiakkaita ovat ihmiset eivätkä toiset yritykset ja organisaatiot. Mutta asiakkuus on väline on siinäkin tapauksessa, että asiakkaat ovat eläviä ja hengittäviä olioita, jotka elääkseen ja hengittääkseen tarvitsevat yrityksen myymiä tuotteita. Elämä on toki ihan oikea arvo, ja elävät oliot ovat tämän arvon ruumiillistumia, mutta asiakkuus on rooli, jonka olemassaolo johtuu siitä, miten asiat maailmassa on järjestetty. Jos firman tuottama elintärkeä tuote olisi kaikkien kansalaisten vapaasti ja ilmaiseksi saatavilla, asiakkuuksilla ei olisi minkäänlaista arvoa tai merkitystä. Esimerkiksi Suomen Ulkoilma Oy -niminen yritys voisi hyvin koota asiakkaikseen suuren joukon ulkoilmaihmisiä ja ryhtyä sitten kauppaamaan heille kävelyretkillä käytettävää hengitysilmaa, mutta liikeideana tämä ei olisi erityisen briljantti.

Asiakkuuteen liittyvät ”arvot” ovat siis oikeasti välineitä, mutta joitakin niistä voidaan ainakin tietyin lisämäärein pitää paitsi välineinä myös hyveinä. Tähän joukkoon kuuluu ainakin asiakaslähtöisyys.

Hyveet ilman lisämääreitä ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä ihmisinä hyviä. Lisämääreet liittävät kiitettävinä pidetyt ominaisuudet erilaisiin tehtäviin ja rooleihin ja tekevät meistä hyviä niissä. Lisämäärein varustettuina ominaisuudet, joilla ei ole mitään merkitystä meidän ihmisyytemme laadun kannalta, ovat omiaan tekemään meistä hyviä veturinkuljettajia, kasvattajia tai jalkapalloilijoita. Näin ajatellen asiakaslähtöisyys käy hyvin esimerkiksi kauppiaan, parturi-kampaajan, suutarin tai taksinkuljettajan hyveestä.

Arvot-välineet-jaottelussa hyveet kuuluvat välineiden joukkoon. Ne eivät siis ole itsessään hyviä ja arvokkaita, vaan saavat arvonsa sen mukaan, mitä ne tuottavat, millaisessa tilanteessa ne toimivat ja miten niitä kulloinkin sovelletaan. Asiakaslähtöisyyskään ei ole hyvä asia aina ja kaikissa tilanteissa. Tämä edellyttäisi sitä, että asiakas olisi aina oikeassa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Asiakaslähtöisyyteen vedoten kuluttajille voidaan myydä kaikenlaista hyvää ja tarpeellista mutta myös kaikkea sellaista, mikä on asiakkaan oman edun vastaista. Ei esimerkiksi tupakkateollisuus ole koskaan pakottanut ketään tuhoamaan terveyttään tervalla ja nikotiinilla. Tupakkatuotteet on kehitetty vastaamaan asiakkaiden tarpeita ja toiveita, eli kauppaa on tehty asiakaslähtöisyyden parhaita periaatteita noudattaen.

Tupakanpoltto on vuosikymmenten kovalla ja määrätietoisella työllä saatu vähenemään, ja tulevaisuudessa häämöttää jo se hetki, jolloin kansanterveydelliset näkökohdat jyräävät asiakaslähtöisyyden lopullisesti ja tupakkakauppa jää historiaan. Nähtäväksi jää, päädytäänkö jossain vaiheessa samaan ratkaisuun ihmistä orjuuttavan ja keskittymiskykyä tuhoavan älypuhelimen suhteen.