hyveet

Totuudellisuudesta

kirjoittaja

”[Koulun] ei ole aihetta tähdentää oppilailleen kaikkia ns. luonteenhyveitä tasavertaisen tärkeinä, koska tämä helposti johtaa siihen, että kasvattajat asettavat päämääräksi henkilökohtaisen persoonallisuusideaalinsa, kunnioittamatta oppilaan yksilöllisyyden koskemattomuutta. – – Kuitenkin sekä koulun jokapäiväisessä elämässä että eri kouluaineissa annetussa opetuksessa tulisi tavoiteltavina luonteenominaisuuksina esittää ystävällisyys ja auttavaisuus toisia ihmisiä kohtaan sekä oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.”

Näin todetaan vuonna 1970 hyväksytyissä peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman perusteissa, niinä entisinä aikoina, jolloin opettajat vielä velvoitettiin kasvattamaan lapset ainakin kaikkein keskeisimpiin hyveisiin.

Ystävällisyys, auttavaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat jokseenkin tuttuja juttuja, mutta totuudellisuus vaatii pientä selitystä. Kyseessä ei ole mikään kevyt ja helppo tapaus vaan yksi hyvemaailman raskassarjalaisista, joka rankkuudessaan ja vaativuudessaan tarjoaa tavalliselle kuolevaiselle lähes ylivoimaisia haasteita. Se on hyve, jonka vain tiedemiehistä vakaumuksellisimpien ja journalisteista tinkimättömimpien voi kuvitella hallitsevan.

Totuus kuuluu yhdessä kauneuden ja hyvyyden kanssa siihen arvojen joukkoon, jota jo antiikin filosofit päässään pyörittelivät. Totuudellisuus taas on se hyve, jota ilman totuus on tuomittu jäämään hämärän peittoon. Totuudellisuus on totuudelle samaa kuin oikeudenmukaisuus oikeudelle: päähyve, jota toiminnan itsessään hyvänä päämääränä pidetyn arvon toteutuminen välttämättä edellyttää.

Totuudellisuuden alahyveitä ovat rehellisyys, avoimuus, aitous ja kriittisyys, jotka kaikki ovat saaneet omat käsittelynsä tässä blogissa jo aiemmin. Nämä neljä edustavat kaikki yhtä aspektia totuudellisuudesta, ja totuudellisuuden voisi siis ajatella olevan näiden neljän – ja ehkä vielä muutaman muun hyveen – summa.

Näin ajatellen on helppo ymmärtää, mikä tekee totuudellisuudesta niin haasteellisen. Siinä, missä rehellisyyteen riittää sen sanominen, minkä voi vilpittömästä uskoa ja kuvitella olevan totta, totuudellisuuteen sisältyvä kriittisyys pakottaa penkomaan asiaa niin syvältä, että sen taatusti tietää olevan totta. Siinä, missä aitouteen riittää se, ettei yritä esittää muuta kuin on, avoimuus aitouteen liitettynä saa totuudellisen ihmisen paljastamaan sisimpänsä koko maailmalle.

Kuten sanottu, totuudellisuus on rankka hyve, jota ei voi yleisenä vaatimuksena edellyttää kuin tietyiltä huippuammattilaisilta. Meille keskivertoihmisille riittää, että noudatamme totuudellisuuden hyvettä tietyissä erityistilanteissa, kuten tunnustaessamme rakkautta elämämme mies-, nais- tai muu-oletetulle.

Tai vääntäessämme kättä hallitusneuvotteluissa.

Kansakunnan etu edellyttää sitä, että sekä maata johtavien hallituskumppanien keskinäinen luottamus että kansalaisten luottamus vallanpitäjiin kestää koko hallituskauden ajan kaikkein kovimmissakin paikoissa. Tämä taas edellyttää sitä, että yhteistyö hallitusneuvotteluissa rakennetaan mahdollisimman kestävälle pohjalle. Ei riitä, että ollaan rehellisiä mutta ei avoimia tai kriittisiä, kriittisiä mutta ei itsekriittisiä, avoimia mutta ei aitoja tai aitoja mutta ei rehellisiä. On oltava kaikkea tätä samalla kertaa. Eli totuudellisia. Vähempi ei riitä.

Yhteistyökykyisyydestä

kirjoittaja

Eduskuntavaalit on pidetty ja pulinat saavat alkaa. Vaalikamppailun aikana on tartuttu vastustajien jokaiseen argumenttiin ja tehty niistä silppua. Totuudessa on tietysti yritetty pysyä, mutta tekevällehän sattuu. Aina välillä on rakkaista vihollisista ja heidän näkemyksistään tullut annetuksi myös vääriä todistuksia.

Vaalihuoneistojen sulkeutuessa nähdään kerta toisensa jälkeen yksi demokratian kiinnostavimmista muodonmuutoksista, kun arkkivihollisista tulee yhdessä hetkessä potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Jos vaalitaistelun kuluessa pisteitä onkin kerätty teräväkielisyyden ja piikittelytaidon kaltaisilla ominaisuuksilla, vaalin ratkettua punnitaan yhteistyökykyisyyden hyve.

Yhteistyökykyisyys kuuluu hyveiden joukossa niihin, joiden hahmottaminen ei aina ole ihan helppoa. Otetaan esimerkiksi vaikka se prosessi, jonka kautta maahan saadaan synnytettyä uusi hallitus.

Kuvitellaan tilanne, jossa vaalikamppailun aikana tietyt puolueet ilmoittavat jo heti kättelyssä, etteivät lähde samaan hallitukseen erään puolueen kanssa. Muuan puolue taas toteaa, että se on valmis yhteistyöhön kaikkien kanssa, kunhan taloutta ei enää rakenneta velkaantumisen varaan eikä toisaalta ilmastotavoitteista tingitä. Mainittu eräs puolue ilmoittaa omalta osaltaan, että sille käy hallituskumppaniksi periaatteessa kuka vain: asiakysymykset ovat ne, jotka ratkaisevat, keiden kanssa yhteistyö on mahdollista.

Puolueiden ilmoitusten perusteella tietyt puolueet olisi helppo leimata yhteistyökyvyttömiksi, kun taas muuan puolue ja eräs puolue näyttäisivät antavan malliesimerkin siitä, miten kovassakin paikassa voidaan osoittaa kiitettävää yhteistyökykyisyyttä. Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Jos ei ole kultaa kaikki, mikä kiiltää, ei ole yhteistyökyvyttömyyttäkään kaikki, mikä siltä ensi silmäyksellä näyttää.

Yhteistyön esteiksi voivat elävässä elämässä nousta monenlaiset asiat, kuten väärä projekti, väärä ajanhetki tai väärä yhteistyökumppani. Yhteisen hankkeen kaatuminen johonkin yksittäiseen kysymykseen ei vielä tee mistään osapuolesta yhteistyökyvytöntä. Jos voisin lähteä johonkin projektiin mutta en tähän, jossakin vaiheessa mutta en nyt tai jonkun kanssa mutta en näiden veijareiden, yhteistyökykyisyyden hyveessäni ei vielä välttämättä ole moittimista. Vasta jos en halua tehdä kenenkään kanssa koskaan mitään, joudun myöntämään olevani jokseenkin yhteistyökyvytön.

Jos tarkkoja ollaan, tietyt puolueet, muuan puolue ja eräs puolue eivät ainakaan vielä vaalikamppailun aikana kuultujen puheiden perusteella eroa missään määrin toisistaan yhteistyökykyisyyden hyveen suhteen. Jos eräs puolue ilmoittaa asiakysymysten ratkaisevan, saman tekee hieman toisin sanoin myös muuan puolue. Näiden kahden erona on vain se, että muuan puolue ilmoittaa, mitkä sen näkemysten mukaan ovat hallitusneuvotteluissa kynnyskysymyksiksi nousevat asiat, kun taas eräs puolue jättää kynnyskysymyksensä kertomatta. Mutta asiakysymyksistä näyttäisi tosiasiassa olevan kyse myös tiettyjen puolueiden tapauksessa. Eivät nekään mitä ilmeisimmin torju yhteistyötä erään puolueen kanssa vain siksi, että tämän pärstä ei miellytä, vaan siksi, että tietävät erään puolueen eräiden näkemysten nousevan tulevissa neuvotteluissa joka tapauksessa yhteistyön esteiksi.

Mitä tulee puolueiden hallitusyhteistyökykyisyyden hyveeseen, on pakko jäädä odottamaan sitä, että hallitus saadaan kokoon, ja katsoa sitten, miten yhteistyö sujuu. Lähtökohtaisesti hallitukseen voi päätyä vain yhteistyökykyisiä puolueita – ellei jokin hallituspuolueista sitten osoita olevansa jotakin muuta perumalla jo tehtyjä sopimuksia, toimimalla eduskunnassa toisin kuin on hallituksessa sanonut toimivansa tai vetämällä jotenkin muuten kaiken aikaa mattoa hallituskumppaneiden alta.

Ystävällisyydestä

kirjoittaja

Hyveet ja käytöstavat tapaavat kulkea käsi kädessä yhtä jalkaa. Jos ihmisellä on hyveet hallussaan, se näkyy päälle päin käytöksenä, jota yleisesti luonnehditaan hyväksi. Ei tosin aina ja ihan kaikissa tilanteissa. Joskus hyveellisyys edellyttää täsmälleen päinvastaista käytöstä.

Kuvitellaan tilanne, jossa porukalla ollaan tekemässä tärkeää päätöstä. Ratkaisu, johon ollaan päätymässä, on katastrofaalisen huono ellei peräti laiton, mutta vain yksi ihminen ymmärtää tilanteen vakavuuden. Jos tämä yksi ihminen ottaa vastuullisuuden hyveensä vakavasti, hän tekee mitä vain saadakseen muut heräämään ja huomaamaan, mitä on tapahtumassa: huutaa kurkku suorana, hyppii pöydällä, hakkaa puheenjohtajaa kengällä päähän. Mitä tahansa, kunhan vain saa muut kuuntelemaan ja ymmärtämään.

Mutta kuten sanottu, yleensä tietysti hyveet ja hyvä käytös kuuluvat yhteen. Arkipuheessa ja nopeasti ajatellen hyveet ja hyvä käytös saattavat kuulostaa jopa yhdeltä ja samalta asialta. Huomioonottavuus, kuuntelevuus ja kunnioittavuus ovat hyveitä mutta myös hyvän käytöksen tunnusmerkkejä. Hyveet ja käytöstavat eroavat toisistaan kuitenkin yhdessä merkittävässä suhteessa. Siinä missä hyveet menevät ihmisessä luihin ja ytimiin, käytöstavat saattavat hyvinkin olla meissä vain pelkkää pintaa.

Hyvin kasvatettu ja käytöstavat oppinut aikuinen ihminen kykenee tilanteessa kuin tilanteessa käyttäytymään hyvin ja oikein – ja samalla peittämään ympärillä olevilta kaiken sen, mitä mielessä oikeasti liikkuu. Meillä saattaa olla vaikka kuinka pimeitä ja myrkyllisiä tunteita ja ajatuksia kanssaihmisiämme kohtaan, mutta jos meillä on käytöstavat hallussa, onnistumme niiden avulla harhauttamaan ympäristömme luulemaan itsestämme jotakin aivan muuta.

Hyveisiin kasvanut ja niiden mukaisen toiminnan omaksunut ihminen on läpikotaisin sitä, miltä päältä katsoen näyttää. Jos hän ottaa toiset huomioon, kuuntelee heidän näkemyksiään ja kunnioittaa niitä silloinkin, kun ne poikkeavat hänen omistaan, hän tulee näin toimiessaan avanneeksi ympäristölleen oman sisimmän luontonsa, ei peittäneeksi sen.

Arkisen elämän sujuvuuden kannalta useimmissa tilanteissa ei ole suurta väliä, heijastaako toimintamme todellisia hyveitä vai osaammeko vain käyttäytyä hyvin. Esimerkiksi työyhteisön kitkaton toiminta edellyttää vain sitä, että kaikki yhteisön jäsenet toimivat niin kuin hyveellinen ihminen toimii, ei sitä, että kaikki ovat hyveellisiä. Erot hyveellisten ja hyvin käyttäytyvien ihmisten välillä käyvät merkityksellisiksi vasta silloin, kun kyseessä ovat läheiset ja pitkäaikaiset ihmissuhteet, ja vastaavasti niiden hyveiden suhteen, jotka tällaisissa suhteissa ovat tärkeimpiä.

Ystävällisyys on hyvä esimerkki hyveestä, jonka kohdalla pelkkä käytös ei aina riitä. Olla ystävällinen kaupan kassalle tai bussikuskille onnistuu – tai ainakin sen pitäisi onnistua – riittävässä määrin kaikilta, joilla käytöstavat ovat edes jotenkuten hallussa. Sen sijaan ystävyyssuhteet ja aivan erityisesti parisuhde edellyttävät pidemmän päälle toimiakseen osapuolilta todellista, ajatusten, tunteiden ja asenteiden tasolle menevää ystävällisyyttä.

Aristoteleen mukaan todellinen ja aito ystävyys perustuu vastavuoroiselle ja molemmin puolin tiedostetulle hyväntahtoisuudelle, jota voisi hyvin myös ystävällisyyden hyveeksi sanoa. Ei ollenkaan huonosti ajateltu.

Luotettavuudesta

kirjoittaja

Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Jotta niiden edustama hyvä olisi oikeasti hyvää, sen täytyy olla yhteistä hyvää, ei vain jonkun omaa hyvää. Jotta taas yhteinen hyvä olisi riittävän suuren ja monisärmäisen joukon yhteistä hyvää, tarvitaan kokonainen yhteiskunnallinen ihmisiä arvoja kannattelemaan. Arvot kuuluvat siis yhteiskunnalle, ja meidän kaikkien yhteisenä tehtävänä on huolehtia niiden toteutumisesta.

Arvojen toteuttamiseen tarvitaan ihmisiä, jotka paitsi tietävät, mikä on hyvää ja miten se toteutetaan, myös omasta tahdostaan kenenkään pakottamatta tai painostamatta ryhtyvät toimimaan hyvin ja oikein. Tällaisia ihmisiä sanotaan hyviksi ihmisiksi, ja ominaisuuksia, jotka tekevät heistä hyviä, hyveiksi.

Suomi on tunnetusti luottamusyhteiskunta. Tämä tarkoittaa paitsi sitä, että luottamus kuuluu suomalaisen yhteiskunnan keskeisiin arvoihin, myös sitä, että olemme onnistuneet aika hyvin sen toteuttamisessa.

Luottamuksen aikaansaaminen yhteisössä ja yhteiskunnassa edellyttää monien hyveiden olemassaoloa. Tarvitaan ensinnäkin avoimuutta ja rehellisyyttä. Jos asioista ei puhuta eikä kaikille kuuluvaa tietoa ole kaikkien ulottuvilla, luodaan otollista maaperää kaikenlaisille epäilyksille ja salaliittoteorioille. Samoin käy, jos käy ilmi, että kaikki sanottu ja kerrottu ei olekaan pitänyt paikkaansa.

Oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden hyveet ovat välttämättömiä edellytyksiä paitsi luottamuksen syntymiselle myös koko yhteisön koossapysymiselle. Oikeudenmukaisuus kuuluu hyveiden raskaimpaan sarjaan. Vaikka yhteisössä kaikki muu toimisi, puutteet oikeudenmukaisuudessa riittävät yksin asettamaan kaiken vaakalaudalle. Pahantahtoisten ihmisten yhteisöön taas ei kenenkään ole hyvä edes kuulua saati että minkäänlaista luottamusta voisi tällaisessa yhteisössä päästä syntymään.

Luottamuksen itsestään selvin edellytys on, että yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Luottavaisuus on hyve, jonka omaaminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Ellei luottavaisuus ole varhaislapsuudessa päässyt kunnolla kehittymään tai jos ihminen on myöhemmissä elämänvaiheissaan saamiensa karvaiden kokemusten ansiosta luottavaisuuden hyveensä menettänyt, sen palauttaminen on hyvin vaikeaa. Jos yhteen ja samaan yhteisöön osuu riittävän monta luottavaisuutensa kanssa heikoilla olevaa ihmistä, luottamuksen synnyttämisessä on kova työ.

Ja sitten on tietysti luotettavuus. Se, että tekee sen, minkä lupaa. Että pitää salaisuudet omana tietonaan. Että pitää kiinni yhdessä sovitusta. Että kykenee myöntämään virheensä. Että hoitaa hommansa niin hyvin kuin osaa ja voi.

Luotettavuus kuuluu kolmen kärkeen niiden hyveiden joukossa, jotka suomalaiset työyhteisöt ovat työelämän hyveprosesseissa tunnistaneet omikseen. Ei ihme, että Suomi on luottamusyhteiskunta.